LE DAUHPIN

Paikallinen ystävämme, virolainen malli, joka asuu Pariisissa Canal Saint Martinin alueella miehensä, sveitsiläisen filmiohjaajan kanssa, on palannut työmatkaltaan Lontoosta ja ehdottaa myöhäistä illallista lempiravintolassaan. Tapaamme Le Dauphinissa Avenue Parmentiellä vähän jälkeen kello kymmenen illalla.

Heti alkuun käy selväksi, että Julien tuntee tämän paikan henkilökunnan jotenkin lähemmin. Hän kertoo paikan olevan heidän kantapaikkansa. Meidät ohjataan korkeaan puiseen pöytään, jota ympäröi neljä baarijakkaraa. Lattia on valkoista marmoria. Seinätkin ovat marmoria. Ravintolan keskellä on kaukalon muotoinen, marmoripäällystetty baaritiski, jonka äärellä istuvat vieraat sekä syövät että juovat, yksin tai ystävien seurassa. Huoneen takaseinä on päällystetty lattiasta kattoon peilillä. Korkea peili luo tilan tuntua muutoin aika pieneen ravintolaan ja synnyttää illuusion, kuin marmoriakin olisi vielä enemmän. Tila ei ole pompöösi. Se on moderni, jokseenkin jopa yksinkertainen. Silti arvokas ja täynnä. Tarjoilija juttelee Julienin kanssa ranskaksi. Onko jotain jota emme syö? Pari nyökkäystä, pari hymyä puolin ja toisin. Tarjoilija poistuu.

Pullo viiniä. Vin nature. Ei vain luomua, vaan muutoinkin täysin puhdasta viiniä. Ingredients: 100% grapes. Suodattamatonta. Viini on sameaa ja siinä on hieman sakkaa. Maku hivelee nystyröitä. Se on pehmeän hapan. Vaativa, mutta ei vaikea.

Kampasimpukat tuodaan pöytään. Ne lepäävät kuohkean, valkean vaahdon seassa. Kampasimpukassa on kevyt purutuntuma ja silti se sulaa suuhun. Raikas vaahto tuntuu kevyeltä kuplalta, joka leviää pehmesti suuhun ja valuu sulavasti kurkkusta alas. Kuin aallonharjan vaahtopää ilman meren suolaista ja leväistä makua. Huokailen onnesta. Kuinka valkoinen ruoka voi olla näin maukasta?

Tapioca. Kuution rapea pinta, jonka sisältä paljastuu kermainen riisi ja venyvä juusto. Tapiocassa on reilusti suolaa, jota kermaisuus tasapainottaa täydellisesti. Kaikkea tuodaan neljä kappaletta. Ne otetaan omalla haarukalla tarjoiluastiasta. Suoraan suuhun tai omalle pienelle, leipälautasen kokoiselle astialle. Jokainen annos on suupalan kokoinen. Ranskalaisia tapaksia. Silti halkaisen tapiocan ja syön sen kahdessa osassa. Julienkin teki niin. Ehkä se on pariisilainen tapa. Pienet suupalat.

Pöytään tuodaan kulho kuorineen ja päineen friteerattuja katkarapuja. Niitä napsitaan käsin. Marmorin ja peilien täyttämässä ympäristössä sormien likaaminen rasvalla ja suolalla on nautinnollista, dekadentin hedonistista. Katkaravut naksuvat suussa. Rasva, suola ja meri valtaavat aistini. Lautaselle valuneet nesteet kaavitaan patonkipalalla suuhun. Lisää viiniä. Puheensorinaa joka puolella. Taustalla soi Cure. Jossain iskeytyy lasi lattiaan ja särkyy tuhansiksi sirpaleiksi. Me napsimme katkarapuja.

Tyhjentyneet tarjoiluastiat viedään pois ja tilalle tuodaan endiivisalaattia saksanpähkinöillä. Keskelle pöytää asetetaan valtava vati. Vadilla on viipaloitua lihaa ihroineen. 500 grammaa. Medium raw:ksi jätettynä. Ei muuta. Lihaa ja läskiä vadilla. Syntisen hyvää. Yritän syödä lihassa kiinni olevaa läskipalaa. En onnistu sen pureskelussa. Pidättäydyn lihassa ja leikkaan sitkeät ihrapalat pois. Kersti jauhaa ihrakimpaletta ammattilaisen varmuudella ja kertoo, kuinka hän on aina rakastanut läskiä. Kuinka se oli hänelle jo lapsena suurta ja harvinaista herkkua. Kuinka hän ilahtui, kun sitä lisättiin kaali- ja porkkanapataan. Mietin, miten erilaisissa todellisuuksissa me kaksi 80-luvun lasta olemme eläneet. Toinen rautaverhon takana, toinen suomalaisessa kasarijuppiperheessä. Nautin mehukkaasta ja mureasta lihasta ja annan 180 senttisen, langanlaihan ammattimallin jauhaa läskiä.

Mitä olisi Pariisi ilman jälkiruokia? Jaamme nelistään kaksi. Toinen on sitruuna-marenki tarte. Voisin syödä neljä sellaista ihan yksinkin. Ei mitään ongelmaa. Toisesta jälkiruoasta muistan vain, että siinä oli mansikoita. Se jää mielessäni sitruunatortulle toissijaiseen asemaan. Voi myös olla, että tässä kohtaa muisti pätkii muustakin syystä. Pöydässä on kolmas pullo viiniä. Paikan viinilista koostuu yksinomaan vin nature:ista. Tämä on vin orange. Se on aivan eri asia, kuin rosé. Värikin sen jo kertoo. Tämä ei punerra. Se ei ole roosa. Sävy on selkeän oranssi, vaalean persikan värinen. Maku on voimakas ja hapan. Mieleen tulee Lambic-oluet, vaikka ero on silti selkeä. Toinen on olut, toinen viini. Päättele siitä.

______________

Viemme suomalaiset ystävämme, jotka ovat Helsingistä käymässä, pääsiäisillalliselle Le Dauphinin. Arkitehtiystävämme huomauttaa, että vaikka marmori on kaunista, se on akustisesti vaikea pintamateriaali. Tarjoilija on sekoittanut pöytävarauksemme. Hän pahoittelee syvästi, tarjoaa meille lasilliset viiniä ja lupaa korjata tilanteen pikimmiten. Emme joudu odottamaan viittätoista minuuttia pidempään. Hän pitää lupauksensa. Petri väittää tunnistavansa tarjoilijan. “Se taitaa olla tän paikan keittiömestari ja omistaja.” Noora toteaa “No, ei se kyllä ole kuin ihan kuule tarjoilija vaan.” Minä vielä päsmäröin päälle “Joo, se keittiömestari taitaa olla se tyyppi, joka palveli meitä viimeks. Se Julienin frendi.”

Istumme pöytään. Yritämme tehdä tilausta yhtä sulavasti, kuin Julien. Ei onnistu. Ei ole mitään sellaista käytäntöä “me ei syödä tätä, mutta kaikkea muuta kyllä, tehkää meille joku setti, yllättäkää.” Se ei ole meidän etuoikeutemme. Me emme vielä ole kanta-asiakkaita.

Kysymme vin orange:sta. Sommelier tuodaan luoksemme. We wish for a funky wine, orange, a bit sour. Sommelier katsoo silmiin läpi koko keskustelun ja kuuntelee toiveemme. Biensur. I have a perfect one for you. Kyllä. Viini on täydellinen. Hieman tummempi sekä sävyltään että maultaan, kuin edellisellä kerralla. Hapan ja syvä.

Tilaamme alkuun viisi pientä tapasta ja pääannokseksi 500 grammaa lihaa. Me kasarijuppiskidit jätämme kaikki ihrat syömättä. Vati näyttää aterian jälkeen kovin erilaiselta, kuin edellisellä kerralla. Lopuksi on aivan pakko saada taas sitruuna-marenki tarte. Lisäksi tilaamme maitojäätelöä. Se tarjoillaan oliivioljyllä ja timjamilla. Yllättävää ja ilahduttavaa.

Yöllä Petri laittaa messengeriin viestin. “Oho. Iñaki Aizpitarte it was.”

Le Dauphin

131 Avenue Parmentier, 11e

www.restaurantledauphin.net

lefooding.com

TURMIOLLINEN PARIISINI

Versailles, leivoksia ja dekadenssia. Tunnen oloni kotoisaksi. Eniten kodikseni koen Grand Trianonin, mutta yhtälailla palatsi ja sen puisto tuntuu omalta. Siinä ylätasanteella palatsin edessä, josta avautuu eteeni portaat ja portaikon alla ja ympärillä koko puisto, siinä varsinkin tunnen oloni kotoisaksi. Näitä portaita voisin kulkea alas piknikille ihan vaikka joka viikko. 

26.783 askelta täytyy kulkea kokeakseen Versaillen palatsin, sen puiston ja puiston takana olevan Grand Trianon ja Petit Trianonin, jonne Marie Antoinette pakeni palatsin elämää. Ei haittaa ollenkaan. Kävelen nuo askeleet mielelläni joku päivä vielä uudestaan.

Kuljemme palatsin asuinhuoneistojen läpi tutkaillen niissä olevia tapetteja, seinätekstiilejä, marmoripylväitä ja kristallikruunuja. Jokaisessa huoneessa on jotain, joka kiehtoo. Lähes jokaisessa huoneessa on jotain, josta koen "kyllä mullakin voisi olla tuollainen" tai "mä voisin ihan hyvin elää noin". Huone huoneen perään ihastellemme palatsin kauneutta ja sen historiaa. Hymyilemme palatsin tarinoille, joita lempeä brittimiehen ääni mukavalla aksentillaan kertoo meille pienestä mustasta audioguide:sta.  Tässä ottivat vastaan vieraansa toisinaan vuoteessa maaten. Tähän halusivat maalauksiin roomalaisia jumalia kertomaan Ranskan valloituksista. Tässä tapasivat pelata biljardia ja korttipelejä ystäviensä seurassa. 

Kulmahuoneen jälkeen eteemme avautuu peilisali. Uusinta teknogoliaa lattiasta kattoon, kulmasta kulmaan kertomaan vauraudesta ja Ranskan ylivoimaisuudesta. Oikein kaunis sali. Ihan hyvin voisin rientää tämän läpi illalliselle joka ilta. Samalla voisin tarkistaa huulipunani seinäpeilistä. Varsin kätevää.

Alakerrassa viihdyn prinsessa Victoiren ja Adeleinen asunnoissa. Voisin asettua kodikseni. En antaisi vartijoidenkaan suostutella minua pois. Tämä voisi hyvin olla minun kotini. Surullista tosin on, että kumpikaan prinsessa ei ikinä löytänyt mielitiettyään, sillä Euroopasta ei löytynyt heille korkean arvon omaavia aatelisia katolilaisia. Ja näin he jäivätkin isänsä hoiviin loppuiäkseen. Eli ei ehkä ihan mun juttu sittenkään. Haluanhan olla itsenäinen nykynainen.

Palatsin ulkopuolella puiston ylätasanteelta kahvilakärry Angelinasta saa ostaa hintavia, mutta herkullisia patonkeja, salaatteja, mehuja ja macaron leivoksia. Ostamme niitä kaikkia. Jatkamme matkaa ja kannamme piknik-kassimme mukanamme kulkiessamme läpi puiston labyrinttien. Pusikoista kuuluvat Mozartin sävellykset ja puiden lomassa patsailevat patsaat tuovat puistoon jotain epätodellista ja huvittavaa. Suihkulähteiden kuivuus harmittaa. Päätänkin heti ensitöikseni muuttoni yhteydessä vaatia talonmieheltä suihkulähteiden aktivoimista.

Piknikin nautimme lammen luona, jossa voi seurata tunareiden suoturetkiä. Sinänsä ihan mielenkiintoista, kuinka meille niin tuttu toiminta voi olla joillekin niin mahdottoman hankalaa. Eräs nainen soutaa yksi airo kerrallaan, toisessa veneessä mennään ympyrää ja kolmannessa veneessä mies  ei saa venettä menemään eteenpäin, ei taaksepäin, ei ympäri, ei mihinkään. Toivottomia tapauksia.

Puistosta voi jatkaa matkaa Grand Trianonille - tulevaan kotiini. Rakennus koostuu kahdesta talosta, joita yhdistää välissä oleva katettu, marmoripylväin koristeltu käytäväterassi. Siinä tulen viettämään loppuelämäni kesät valkokankaisella aurinkotuolilla makoillen, aniliinin sävyisessä uimapuvussa kirja toisessa kädessä,  toisessa kylmä daquiri. Tervetuloa kylään! 

_________________________________

Takaisin Pariisin Maraissa käyn neljännellä balettitunnillani. Salin lattia on puuta. Se natisee jalkojeni alla. Lattiasta tulee arvokas olo. Piruetit sujuvat sillä paremmin, kuin Helsingissä. Ikkunat ovat korkeat ja niissä on ranskalaiset parvekkeet. Ne avataan vasta, kun opettaja antaa siihen luvan. Ei vielä.

Minä hikoilen kuin sika. Naamani on punainen. Hiukseni liiskaantuneet hiestä ohimoille. Yritän kuivata niskaani, päätäni, selkääni, kasvojani jo läpimärällä pyyhkeellä. Ei auta. Pyyhkeestä on mennyt imuteho. Ranskattaret hikoilevat helmiäisen sävyisiä pikkupisaroita selkärangan kohdalta. Kolme hikipisaraa per tanssija. Heillä ei punota kasvot. Heidän nutturansa ovat kuohkeita ja kuivia. Ikkunoita ei avata vielä.

Pliéiden, tanduiden, jetéiden ja grand batmanien jälkeen venyttelemme tangoilla. Opettaja kävelee ohitseni. Hän on äitini ikäinen, arvokkaasti ikääntynyt, vanhan koulukunnan balleriina. Oman arvonsa tunteva, tiukka, mutta huumorintajuinen. Hän vitsailee paljon. Itsensä ja muiden kustannuksella. Ranskaksi pääasiassa. Englanniksi hän lähinä vain kehuu tai korjaa. Hän pysähtyy tarkastelemaan arabesqueani, nostaa selkääni, avaa harteitani, suoristaa polveni. Näen peilistä, että asentoni on parempi, kuin ikinä uskalsin toivoa. Ilman varoituksen sanaa opettaja työntää selkäni alas, käteni ja nenäni lattiaan. Arabesquessa oleva jalkani on edelleen tangolla. Jään tähän venyttelemään. Kun uskon hetken olevan sopiva nostan selkäni. Se menee kramppiin. Käperryn kuin pieni lapsi lattiaalle. Hieron ristiselkääni. Kukaan ei sano mitään. Opettaja jatkaa opettamista. Pariisittaret katsovat minua vuorotellen säälien samalla, kun ikääntynyt opettaja näyttää heille täydellistä spagaattiaan. Kaikki taputtavat. Minä hieron edelleen selkääni.

Kotimatkalla piipahdan asuntomme lähellä olevaan leipomoon. Se on erikoistunut merveilleux-leivonnaisiin. Niissä on marenkia ja kermavaahtoa. Paljon kumpaakin. Ostan niitä neljä. Suklaa, kahvi, valkosuklaa ja kirsikka. Kotona turmioin tanssilla ahkeroidun aamupäiväni ja mässään leivonnaiset suuhuni niin, että kermavaahdot jäävät suupieliin. Loppupäivän vietän kaupungilla törsäämällä rahani riikinkukkoiluun.


Bisous!

Aux Marveilleux de Fred
24 rue du Pont Louis-Philippe, 4e
www.auxmerveilleuxdefred.com



P.S. Asuntomme lähellä on myös toinen hyvä leipomo, josta haemme patonkimme lisäksi toisinaan myös kahvileipiä, kakkupaloja ja leivoksia. Boulangerie Au Petit Versailles du Marais osoitteessa 1 rue Tiron (lähellä Saint Paulin metroasemaa) on palkittu patongistaan. Patongin lisäksi voin kehua erityisesti myös tämän paikan patisserien Flan-kakkua ja tarte framboisea. 

Edit. Lämpimin leivossuositus menee Au Petit Versailles du Marais:n Baba aux Rhumille (alla oleva kuva). Leivos on ikään kuin Runebergintortun ja täytekakun fuusio. Taikina on ihanan kosteaa rommista ja jostain muusta määrittelemättömästä nesteestä. Keskellä pientä leivosta on peukalonpään kokoinen kuoppa, jossa kuohkeaa kermavaahtoa. Tämän kaiken päällä koreilee hyytelöidyt marjat - mansikoita, karhunvatikoita, punaisia viinimarjoja. Leivokseen on tökätty pieni pipetti. Luulemme sitä koristeeksi. Nostamme sen irti. Siinä on rommia ja se on tarkoitettu käytettäväksi. Rommipisaroita marjojen päälle oman maun mukaan. C'est sublime!

TORSTAI MONTMARTRELLA (ja vinkki ranskalais-japanilaisiin bentoihin Marais:ssa)

Parhaita asioita Pariisissa on strollailla kaupunginosissa ilman päämäärää, eksyillä ja löytää. Joissain kaupunginosissa se sujuu kuin luonnostaan. Montmartre on niistä yksi. Kukkula on niin täynnä elämää, historiaa ja kulttuuria, että sinne voisi vaikka jäädä elämään elämäänsä, ikinä sieltä poistumatta. Vähän niinkuin eräs taiteilija aikoinaan teki.

Minulla on tapaaminen alani agentuurin kanssa klo 11.30 ja otan metron Champ Élysées Clemenceaulle, jossa vaihdan turkoosiin linjaan kohti Place de Clichyä. Olen varannut matkaan reilusti aikaa ja istun agentuurin ulkopuolella kadun reunalla odottamassa minuuttien kulumista. Lisään huulipunaa. Punaista. Sillä niin tehdään Pariisissa. Nyt on aika. Astun ovesta sisään rappukäytävään, kipuan portaat toiseen kerrokseen ja koputan oveen. Bonjour! I'm Sofia and here to meet with Christine and Andreas. I have an appointment with them at 11.30. Aikaa on muutettu. Agentti on siirtänyt tapaamisemme kello kolmeen ja pariisittaren kaikki eleet omaava sihteeri on unohtanut ilmoittaa minulle asiasta. No problem! Don't worry, I'll come back at 3 pm then.

Kävelen ulos ja soitan Samille. "No arvaa vaan! Niin ranskalaista!" Sami hyppää metroon ja tapaamme kahvilassa lähellä agentuuria. Juomme auringossa cocacolat sitruunalla. Sitten dallailemme Montmartren katuja ja puhumme Toulouse-Lautrecista. Hän asui täällä. Hän ei ikinä poistunut Montmartrelta. Hän maalasi prostituoituja heitä alentamatta. Hän näki heidät ihmisinä, henkilöinä. Hän periytyi yhdestä Ranskan vanhimmasta aatelissuvusta ja valitsi asua porttolassa Montmartrella. Inspiroidumme hänen tavastaan kuvata naisia ja heidän poseerauksiaan, vaatteita ja niiden kankaita. Päätän, että yhtenä päivänä täällä ollessamme aion istua alas ja piirtää naisia ja vaatteita Toulouse-Lautrecin tyyliin. 

Syömme lounasta pienessä kahvilassa, jossa nuoret paikalliset viettävät iltapäiväänsä. Juomme kahvia ruoan kanssa. Kuka on muka sanonut, että niin ei voisi tehdä? Kahvi täällä on erityisen hyvää, samettista ja voimakasta ja barista muistuttaa siitä hautomon omistajasta HBO:n sarjassa Silicon Valley. Tiedättekö, se vähän rasittava tyyppi. Barista ei kuitenkaan ole rasittava, yhdenkaltaisuus on lähinnä vain huvittavaa. Jatkamme kaduilla eksyilemistä. Kaartelemme katuja ylös ja alas, pistäydymme parissa levykaupassa, juoksemme sisään jonkun bistron vessaan, kun nyt vaan on pakko päästä. Strollaamme Montmartren kukkulaa, martyyrien katua, pistämme merkille kivan näköisiä bitsroja, joiden terasseilla ihmiset juovat viiniä ja nauttivat asiette de charcuterietä, käännymme jostain kulmasta oikealle, toisesta vasemmalle, kaarramme sinne ja tänne ja huomaamme kauniin sisäpihan. Musée de la Vie Romantique. Tänne haluamme tulla tapaamiseni jälkeen!

Kello lähenee kolmea. Astun taas rappukäytävään. Tällä kertaa minut ohjataan odotushuoneeseen, jossa on pyöreä pöytä ja paljon muotilehtiä. Päätän olla istumatta odottaessani, jotta en antaisi laiskaa vaikutelmaa. Nostan yhden muotilehdistä ja selaan sitä kannesta kanteen kerta toisensa jälkeen. Käteni hikoilevat ja yritän keskittyä hengittämään syvään. Sisään 4. Pidä 7. Ulos 8. Niin on opetettu joogassa. Se rauhoittaa minua.

Andreas astuu sisään, kättelemme ja hän pyytää minua seuraamaan hänen työhuoneeseensa. Huone on suuri ja siinä on erillinen tila sohvapöydälle ja mukaville tuoleille tällaisia tapaamisia varten. Christine istuu sohvalla. Minä istun sohvan vieressä olevaan lepolasseen. Tell us about your life. Ja niinhän minä teen. 

Lopuksi Andreas vihjaa minulle illalla olevasta näyttelyn avajaisista pohjoisessa Marais:ssa.  Mannerheim Galleryn omistaa Marsalkka Mannerheimin sukulainen ja avajaiset ovat taiteilijan, jonka työ on Andreaksen työhuoneen seinällä.

Sami on mennyt romanttisen elämän museon puutarhakahvilaan. Hän istuu kukille tuoksuvalla sisäpihalla, nauttii kylmästä juomastaan ja piirtää luonnoskirjaansa. Pysähdyn hetkeksi ennen kuin menen hänen luo. Hengitän sisään. Kukkien tuoksu. Aurinko kasvoillani. Sisäpihakahvila Pariisissa.

Illalla piipahdamme avajaisissa, juomme lasit shampanjaa ja juttelemme taiteilijan kanssa hänen töistään. Poistumme avajaisista ja menemme kahden syömään lähellä sijaitsevaan ravintolaan. Japanilaista ruokaa ranskalaisin vaikuttein. Paikan nimi on Nanashi. Se vaikuttaa suositulta nuorten aikuisten keskuudessa. Syömme soba nuudeleita ja riisiä tofulla, kanalla ja pikkeilöydyllä kaalilla. Jälkiruoaksi jaamme palan juustokakkua. Tarjoilijamme muistuttaa hyvää ystäväämme - leppoisaa savolaista. Paikka tunnetaan pariisilaishenkisistä bentoistaan. Annokset on luotu tasapainoisiksi yhdistelmiksi luomuvihanneksia ja kaikenlaisia terveysvaikutuksia omaavia ainesosia. Keittiömestari, Kaori Endo, yhdistelee ranskalaista torivalikoimaa japanilaisiin elementteihin luoden värikkäitä  ja runsaita annoksia. Lopputulos näyttää ja maistuu erittäin maukkaalle ja raikkaalle ollen samalla terveellistä.

Leveät hymyt kasvoillamme kävelemme joelle päin kohti asuntoamme. Pistäydymme vielä yksissä avajaisissa, jotka huomaamme matkan varrella.

Nanashi

57 rue Charlot, 3e

http://www.nanashi.fr/#!/

_________________________________

Postauksessa agenttien nimet on muutettu.

RANSKALAISEN ISOÄIDIN KEITTIÖSSÄ

On nälkä. Vatsassa ihan jo kurnii. Ärsyttää tällainen meininki. Belleville. Miksi kaikki galleriat täällä ovat lounasaikaan kiinni? Eikö täällä voi pitkästä aamusta nauttineena ensin tehdä galleriakierrosta ja vasta sitten suunnata lounaalle? En ole ikinä ymmärtänyt siestoja tai mitään niitä muistuttavia. Varsinkaan tätä ranskalaista versiota. Eihän täällä ole edes kuuma, niin kuin Roomassa! Belleville. Täällä on vain etnisiä ravintoloita. Juuri tänään en pidä etnisestä ruoasta. Miksei täältä saa mitään muuta, kuin muovilaminoidulta ruokalistalta tilattua phad thaita?

______________

Sami haluaa kiertää galleriat. “Mutta etkö sä jo tajua, ne on kiinni tähän aikaan! Sähän itse sanoit lukeneesi sen jostain! Nyt pitäis' syödä lounasta! Se on tää systeemi tässä kaupunginosassa. Sitten vasta kierretään gallerioita!” Sami ärtyy minuun, minä nälkään ja tähän meininkiin. Belleville. Hienot graffitit. Paska meininki.

Tuolla on ikkuna, johon ei ole teipattu jotain ylisaturoitua ruokakuvaa. Ikkunan toisella puolen istuu kaksi vanhaa miestä syömässä jotain hyvännäköistä perunakakkua, jonka kyljessä näyttäisi olevan vihersalaattia. Jotain ranskalaista. Käskytän toisella puolella katua suljetun gallerian ikkunasta sisään katselevaa puolisoani. “Tänne! Mennään tänne.” Sami ylittää kapean kadun ja huomaa bistron oven lasissa merkin. Paikka on Michelin oppaan suosittelema. Nyt Säkylän poikakin haluaa syömään. Minä haluan tarkistaa paikan hintatason netistä. Lunch 10-20€. Ok.

Tarjoilija ohjaa meidät kahden hengen pöytään baaritiskin kylkeen ja tuo meille servetit ja ottimet. Jäämme odottamaan menuta. Odotamme. Odotamme. Vilkuilen viereisiin pöytiin. “Hei katso, toi syö jotain tollasta jättikokoista makkaraa. Mitäköhän se on? Sä voisit tykätä siitä.” Sami taas huomaa toisessa pöydässä olevan kanankoiven. Minä käännään päätäni liian monta kertaa. Nainen huomaa minun tarkkailevan annostaan.

Pyydän tarjoilijalta ruokalistaaa, kun ei sitä näytä muuten tulevan. Hän osoittaa baaritiskin takana olevaa seinää. Lounasmenu, 3 ruokalajia, 19€. Kahdeksan alkupalavaihtoehtoa, kaksi pääruokavaihtoehtoa ja kaksi jälkiruokavaihtoehtoa. Tarjoilija poistuu. Hän ei hymyile. Ei edes hymähdä. Kerron Samille, että tällaista tässä kaupungissa oli, kun kävin täällä teininä äitini kanssa. Tutkimme menuta. Emme ymmärrä siitä puoliakaan. Paljon sanoja, joita muiden ravintoloiden listoilla ei näy. Tarjoilija ei osaa auttaa. Hän ei puhu englantia. Sami ehdottaa google translaten käyttöä. Minä en heti lähde mukaan. Sami ärtyy minuun, minä häneen. Syötämme ruoka-annosten sanoja googlen käännösohjelmaan. Se ei osaa kääntää niitä. “Miten niin ei osaa? Näin siinä lukee. Se on varmasti ranskaa ja oikein, kun sen on toi ranskalainen tarjoilija siihen seinälle kirjoittanut. Paska google!” Hengitämme kummatkin syvään. Nyt pitää vaan tilata jotain ja toivoa, että eteen ei tuoda hevosen päätä. Sami tilaa alkuun annoksen, jonka nimestä ymmärtää sanan tomate. Tarjoilija osoittaa vatsaansa ja sanoo jotain, jota emme ymmärrä. Minä tilaan alkuun annoksen, jonka nimestä ainoa tunnistamani sana on soupe.

Kun annokset tuodaan eteemme ymmärrämme, että minulle on tuotu fantastinen kalakeitto ja Samin tomate tarjoilijan vatsaa osoittavalla sepistyksellä tarkoitti vasikan mahalaukkua tomaattisalsalla. Ensin kauhistumme. Sitten ihastumme. Roomassa olemme usein miettineet haluavamme kokeilla aitoa roomalaista keittiötä, mutta vieroksumme sisäelimiä. Tässä sitä nyt ollaan. Ja siinä niitä nyt on. Kokemushakuinen matkailumme on jälleen tuonut meidät kokemuksen äärelle. Vasikan mahalaukku maistuu ja tuntuu tonnikalalle. Itseasiassa paremmalle. Yht'äkkiä kuulemme puheensorinaa keittiöstä, herkullisia tuoksuja kantautuu joka puolelta, pöydissä istuvat ihmiset nauravat ja kilistelevät lasejaan. Ruoka maistuu niin uskomattoman hyvälle ja juurevalle, että se saa meidät tuntemaan kuin olisimme ystävämme kotona, joka on valmistanut meille aterian rakkaudella. Minussa herää annoskateus. Kunnes taas muistan, että kyseessä on mahalaukku.

Pääruoaksi saan kanaa ja Sami lammasta. Taas ainoat sanat, jotka osasimme ruokalistalta ymmärrettyämme, että tällä bistrolla ei ole sellaista käsitettä kuin vegetarienne. Sekä kana että lammas tarjoillaan kermaperunoiden ja voissa paistettujen sienten ja kaalin kera. Eikä voissa olla säästelty. Kuin ranskalaisen isoäidin valmistamaa. Hämmenystä meissä herättää se, että jokaiseen pöytään viedään täysin erilaisia annoksia. Sellaisia, joita seinään kirjoitetussa menussa ei lue. Pääruokia menussa piti olla vain kaksi vaihtoehtoa. Pöydissä näen niitä ainakin viisi erilaista. Huoneen perälle, kiharahiuksiselle ranskattarelle viedään jälkiruoaksi kaksi mandariinia ja viereisessä pöydässä istuva mies syö kulhosta jotain valkoista, jonka päällä on jotain punaista. Kumpaakaan ei lue jälkiruokavaihtoehtona seinällä. Fromage ou tarte de pomme. Ei sanaakaan mandaarineistä tai pannacottasta. Me saamme jälkiruoaksi kummatkin menuseen kirjatun palan ranskalaista, kotikutoista ja niin taivaallisen hyvää omenapiirakkaa! Ei jäätelöä, ei mitään kosteuttajaa. Vain pala omenapiirakkaa. Tämä ei muuta tarvitse. Niin sydäntä lämmittävä ateria, että ei muuta voi kuin hymyillä. “Mä olen niin onnellinen!”

Le Baratin - Michelinin suosittelemaa kotiruokaa.
3 Rue Jouye-Rouve, 20e

Still life with an open drawer, 1867-1869, Paul Cezanne

JAPANILAINEN PARIISISSA

Päivät täällä ovat kaikki erilaisia. On työpäiviä ja vapaapäiviä. On päiviä, jolloin syömme ravintolassa ja sellaisia, jolloin poimimme täytetyt patongit leipomosta ja syömme ne kadun varrella. Joinain päivinä kokkaamme asunnollamme. On päiviä, jolloin eksyilemme päämäärättömästi kaduilla ja sellaisia, jolloin otamme kohteeksemme museon tai nähtävyyden tai ehkä jonkun tietyn liikkeen tai kahvilan.

Minulla on täällä paikallinen asiakas, joka on kutsunut minut mukaan uuteen projketiin. On tiistai ja minä menen projektin alkubriiffiin.

Briiffi on ranskaksi. Minulle tehdään heti alkuun selväksi, että yhden suomalaisen pikkumimmin takia ei kieltä ruveta vaihtamaan. Onneksi olen ladannut puhelimeeni aplikaation, joka kääntää vieraan kielen minulle samantien. Laitan kuullokkeen korvaan ja aktivoin aplikaation. Olen kokeillut sitä asunnolla itsekseni ja homma on pelittänyt moitteettomasti. In real situations ei sitten ihan niinkään! 

Aplikaatio kääntää ensimmäisen lauseen, sillä se on lyhyt lause, jossa on selkeä alku ja selkeä loppu. Tämän jälkeen lauseet ovatkin kaikkea muuta, kuin selkeitä ja aplikaatio lopettaa toimimasta. Charlotte nimittäin vain puhuu ja puhuu ja puhuu ja ranskaksi sellainen kuullostaa siltä, kuin mikään lause ei ikinä loppuisi eikä mikään lause ikinä ala. Ja kun Charlotte hetkeksi hiljenee, niin samaan hengenvetoon heti Charlotten perään ja jopa päälle jatkavat Natalie ja Dominique. Puheelle ei missään vaiheessa tule stoppia, jonka aplikaatio ymmärtäisi ja voisi kääntää. Niinpä suljen aplikaation ja päätän yrittää selvitä tilanteesta omalla vajaavaisella kielitaidollani. 

Homma sujuu mielestäni ihan kohtalaisen hyvin ja mietin ääneen "Hei jes, nyt mä tajusin tän! Eli puhutte siitä, kuinka alakulttuurit gentrifikoituu!", johon Charlotte vastaa Non, non, non! The opposite!

Onneksi Emilie kirjoittaa muistiinpanot ranskaksi, jotka hän antaa minulle heti briiffin jälkeen. Kirjoitettu kieli kun on niin paljon helpompaa ymmärtää. Muutoin tekisin varmaan heille jotain sinistä tilanteessa, jossa pyytävät tekemään kaikkea paitsi sinistä.

Tapaamisen jälkeen toimiston alapuolella kadulla minua odottaa Sami. Juttelemme hetken aikaa parin kolleegani kanssa. Dominique ja Sami innostuvat keskustelemaan Cy Twomblyn näyttelystä ja taiteilijan varhaisen tuotannon hienoudesta. Constance on kiinnostunut katsomaan netistä, millaisia maalauksia rakkaani tekee. Ranskattaret ovat polttaneet savukkeensa ja palaavat työpöytiensä ääreen.

Kävellemme 2e arrondissementissä kohti Palais Royalia, jonka viereisellä poikkikadulla on suosikkivintagekauppani Pariisissa. Kaupan pitäjä, vanhempi, elämää nähnyt nainen, istuu liikkeen sisällä oven vieressä tuolilla ja polttaa tupakkaa. Bonjour! Nainen nousee, kävelee kassapöydän luo ja sammuttaa savukkeensa. Kiertelen vaaterekkien välissä sovittaen Issey Miyaken 70-luvulta olevaa keltaista nahkatakkia ja Chloén beigeä cocoon-mallista villakangastakkia. Vaikka takit ovat käytettyjä ja vanhoja, niin hintalapussa se ei näy. Riisun takit ja laitan takaisin rekkiin. Päätän palata huhtikuussa liikkeeseen uudelleen, kun muotiviikoista on kulunut pidemmän aikaa ja nyt tyhjillään olevat rekit täyttyneet taas uudesta valikoimasta.

Samalla kadulla, ihan vintageliikkeen vieressä on mukavan näköinen japanilainen ravintola. Se avaa ovensa vasta 7ltä, mutta kadulla on jo jonoa. Hyvän ravintolan merkki, päätämme mekin jonottaa tänne. Ravintola avaa ovensa ja jokainen jonossa oleva ohjataan omalla vuorollaan pöytään, rauhassa ja ilman kiirettä. Japanilaisittain. Istumme pitkän puisen pöydän päähän. Tarjoilijat reunustavat ravintolan seinää, jokainen pitäen huolta yhdestä pöydästä. Meidän pöydässämme istuu lisäksemme kaksi muuta seuruetta. Tilaamme japanilaiset oluet ja alkuun pikkelöityä retikkaa. Saamme myös edamame-pavut. Pääruoaksi nautin kulhollisen riisiä naudalla ja munakoisolla ja Sami ryystää udonnuudelikeittoa. Keitto ei ole ramen, vaan tehty misoliemellä. Maku on syvä ja keitto ihanan rasvainen. Riisikulhoni yllättää myös lähes jokaisella suupalalla. Naudanlihan ja munakoison lisäksi kulhoon on upotettu jotain merileväistä, jotain etikkaista ja jotain jolle en löydä sanaa. Mieltä ja kehoa lämmittää, sillä ruoka on hyvää ja kaunista ja minä saan tilata ranskaksi ilman, että kukaan korjaa tilaustani tai vaihtaa kieltä välittömästi englanniksi.

Udon Bistro Kunitoraya

1 Rue Villedo, 2ème

www.kunitoraya.com

Udon Bistroon voi mennä ilman varausta, kunhan on valmis jonottamaan jonkun aikaa kadulla. Vieressä, samalla kadulla numerossa 5, on Kunitoraya Restaurant, johon ei ole menemistä ilman varausta, mutta josta olemme myös kuulleet ylistäviä kommentteja.

KEVÄT PARIISISSA VOL.1 (ja ohje linssisalaattiin)

Nyt saatte muuttua vihreiksi kateudesta. Saatte huutaa ääneen "Voi teitä onnekkaita!" ja saatte alkaa haaveilemaan minun elämästäni. Olemme nimittäin puolisoni kanssa taiteilijaresidenssissä Pariisissa kahden kuukauden ajan. Kevät Pariisissa. Elämä on ihanaa.

Kuva: Woody Allenin fantastisesta elokuvasta Midnight in Paris.

Ensimmäinen ilta Pariisissa. Varautukaa kliseiden ilotulitukseen. 

Meillä on Pariisissa suosikki pizzapaikkamme. Se sijaitsee äveriäällä Saint Germainin alueella lähellä Saint Suplicen aikaa elänyttä, mutta sympaattista kirkkoa. Italialaista ravintolaa pyörittää isäni ikäinen herrasmies, jonka ranskan kieli taipuu, mutta jonka suusta kuulee useammin eteläisen italian leveää buonaseraa. Tämä herrasmies ei tee paikassa varsinaisesti töitä. Hän vain ilmestyy jossain vaiheessa iltaa, istuu pöytään, kävelee ympäriinsä, seisoo ravintolan ulkopuolella nojaten skootteriinsa ja päivystää. Toisinaan hänen isänsä, noin 90-vuotias hieman kutistuneempi versio pojastaan, saapuu paikalle päivystämään päivystääkö poika oikein. Oletamme näistä vanhemman herrasmiehen olevan paikan omistaja. Toki eilen hän ei ollut paikalla, liekö elossa enää. Omistajuus on saattanut siirtyä isäni ikäiselle pojalle.

Paikan nimi on Santa Lucia, mikäs muukaan. Täällä tarjoilijat eivät hienostele. Puheen sorinaa ei kuulu vain pöydistä asiakkaitten suista. Henkilökunta rupattelee tarjoilun lomassa ja tilauksia vastaan ottaessa pöytien yli toisilleen ja tiskin yli keittiöön, milloin ranskaksi, milloin italiaksi. Vakiasiakkaat tervehtivät kaikki miestä, jonka olemme päätelleet olevan jonkinlainen päätarjoilija, ehkä vuoropäällikkö. Nämä vakiasiakkaiden tervehdykset hoidetaan pääsääntöisesti italiaksi ja halauksin.

Ensimmäisenä iltanamme Pariisissa halusimme illallistaa ilman turhaa paikan etsintää, joten suuntasimme tuttuun ja turvalliseen Santa Luciaan. Täällä ovat seinillä olevien valokuvien perusteella pizzasta nauttineet myös muun muuassa Clint Eastwood sekä 90-luvun kuuma pari - Brad Pitt ja Gwyneth Paltrow. Kuvassa Gwynethillä on päällään silkkinen slip-on dress, mitäs muutakaan. 

Tilaamme alkuun bruschettat ja niiden perään pizzat ja talon punaviiniä karahvissa. Santa Lucian pizzat ovat napolilaisia, eli hieman paksupohjaisempia kuin roomalaiset serkkunsa. Pizzojen koko on muokattu parisienneille sopivaksi - ne ovat hieman pienempiä, joten kokonaisen pizzan syömisestä täyttyy mukavasti vatsa ja nälkä lähtee, mutta ähky pysyy poissa.

Jossain vaiheessa bruschettoja nauttiessamme isäni ikäinen paikkaa pyörittävä herrasmies saapuu paikalle. Hän kiertelee ravintolaa, tervehtii henkilökuntaa, käy kadulla nojailemassa skootteriinsa ja palaa takaisin sisälle istuakseen meitä viereiseen pöytään. Päätarjoilija/vuoropäälikkö tekee vanhalle herrasmiehelle tomaatti-mozzarellasalaatin ilman, että asiasta puhutaan sanallakaan. Nuori mies tulee ravintolan takatiloista ja puhuu äänekkäästi italiaa vanhemmalle herrasmiehelle. Sana Nonna (isoäiti) toistuu keskustelun aikana lähes joka lauseessa. Oletamme nuoren miehen olevan vanhemman herrasmiehen poika ja puhuvan tälle isoäidistään, oletettavasti sen kaikkein vanhimman herrasmiehen vaimosta. Nuori mies poistuu ravintolasta. Hetken kuluttua vanha herrasmies nousee pöydästä, vain jotta päätarjoilija voi sitoa hänen kaulan ympärilleen ruokalapun, jossa on suuri pizzan kuva ja teksti I love pizza. Tämä kaikki tehdään vaihtamatta sanaakaan. Hetki tämän jälkeen nuori mies palaa ravintolaan mukanaan kattila, jonka kantena toimii lautanen. Kattilan hän laskee isänsä pöydälle, nostaa lautasen isänsä eteen ja poistuu taas paikalta. Siinä sitten meidän nauttiessa pizzojamme vanhempi herrasmies - paikan omistaja - nauttii viereisessä pöydässä mammansa osso buccoa. Sitä on kattilallisen verran ja hän syö sen kaiken ruokalappu kaulassa.

Olemme nauttineet ruokamme ja viinimme, jälkiruoaksi tiramisua ja sitruunasorbettia ja maksaneet laskumme. Kävelemme Pariisin iltakatuja pitkin kohti asuntoamme. Ravintolan ja asuntomme välissä sijaitsee Notre Damen kirkko, kuljemme siitä ohi. Juuri kävellessämme kirkon edustalla olevalla aukiolla kohti kirkkoa suoraan sen ovien edessä kirkon kellot alkavat soida. Joku voisi yrittää väittää, että tämä on jonkinlainen merkki...

Jatkamme matkaa kirkon ohi pienemmille kaduille. Vastaan tulee skootterilla ajava mies, jolla on kyydissään naisystävänsä. Hän pysähtyy risteykseen liikennevaloihin ja siinä vihreitä odotellessa alkaa laulamaan oopperaa. Näin voi tehdä vain Pariisissa.

_________________________________

Toinen perjantai Pariisissa.

Asumme Seinen varrella. Joki virtaa heti pienen katumme päässä. Kurkottaessani ranskalaisen parvekkeemme yli katsoen oikealle näen Seinen. Eikä se ole ihan mikä tahansa joki. Se virtaa läpi kaupungin, joka kantaa taidehistorian merkittävimpiä aikakausia, kaupungin, joka on kautta aikojen toiminut niin kirjailijoiden, runoilijoiden, kuvataiteilijoiden ja muusikoiden episentrumina. Täällä minä nyt asun. Ja tuota jokea pitkin lähdimme eilen Samin kanssa juoksemaan iltalenkkiämme.

Juoksemme katumme päästä alas joenvartta pitkin kulkevalle alatasanteelle kohti 1re arrondisementia. Niinkin arkista asiaa tehdessä, kuin puuskuttaen juostessa, hiki otsalla, amerikkalaisiin urheiluvaatemerkkeihin sonnustautuneena tuntuu kieltämättä aika absurdilta katsella maisemia ja yht'äkkiä huomata Notre Damen kellontornit toisella puolella joen rantaa. Eikä se lopu siihen. Kellontornien jälkeen näkökenttään iskee Musée d'Orsay - impressionistien museo (ei muuten mikään ihan merkityksetön taiteen aikakausi!). Seuraavaksi horisonttiin ilmestyykin jo Eiffeltorni. Nousemme ylös alatasanteelta ylittääksemme sillan ja juostaksemme - tai no, minun tapauksessani kyse on kyllä ennemminkin verkkaisesta hölkkäilystä - joen toista puolta takaisin. Adrenaliini nousee tappiin viimeistään siinä hetkessä, kun siltaa ylittäessämme huomaamme juoseemme Louvren edessä olevalle Tuillerien puistolle asti. Siinä sitten leveä virne kasvoillamme, hikipisaroiden valuessa otsaa pitkin suunpieliin juoksemme Louvren seinää vierustavaa katua pitkin kohti kevätkotiamme. Hetken olen tukehtua omaan nauruuni ja hikeeni, kun ajattelen seinän toisella puolella minua hieman mystisemmin hymyilevää Mona Lisaa.

Kipaisemme vielä iltalenkin päätteeksi kotikulmamme leipomossa. Se on jo sulkemassa oviaan. Pardon Madame, vous avez ouvert? Ei hitto, nyt meni kyllä verbit sekaisin! Madame avaa juuri lukitsemansa oven ja ostamme seesaminsiemenillä kuorrutetun patongin. Kipuamme portaita ylös asuntoomme. Illalliseksi syömme pastaa ärtyisän tulisella tomaattikastikkeella, juomme lasilliset punaviiniä ja nautimme juuri ostamaamme vastaleivottua patonkia.

_________________________________

Ärtyisän pastan kylkeen söimme edellisiltana valmistamaani linssisalaattia. Tämä ohje on raikas ja keväinen ja mielestäni hieman ranskalainen, mutta se saattaa johtua siitä että nautin sitä Pariisipäissäni.

LINSSISALAATTI

Näitä tarvitset:

• pari, kolme kourallista hyvää salaattisekoitusta (ehkä vähän pinaattia, ehkä vähän vuonankaalia, vähän salaattisikuria...)

• purkillinen säilöttyjä linssejä

• puolikas fetajuusto

• 1 tomaatti

• pätkä kurkkua

• 1/4 sipulista

• 1 valkosipulin kynsi

• nippu korianteria

• kourallinen mintun lehtiä

• pari lohkoa sitruunaa

• loraus hyvää oliiviöljyä

• mustapippuria

Huuhtele linssit ja salaatti.

Kuutioi ja murenna fetaa. Pilko tomaatti ja kurkku pikkusormen pään kokoisiksi pieniksi paloiksi.

Silppua sipuli ja ja yrtit, murskaa valkosipuli.

Sekoita ainekset suuren kulhoon, purista päälle sitruunan lohkoista mehu ja lorauta joukkoon kevyesti oliiviöljyä.

Mausta mustapippurilla.

Voilà! 

HETKIÄ PARIISISSA

Paras aika Pariisissa on syksyn ja kevään muotiviikot. Turistina kaupungissa ei silloin tarvitse oikeastaan tehdä yhtään mitään muuta, kuin istua jonkun bistron terassille, siemailla roséviiniä ja pällistellä ihmisiä. Tässä postauksessa annan parhaat vinkkini ihmisten pällistelymestoille. Muitakin vinkkejä tietenkin - aamiaisesta illalliseen ja yöllisille kirjaostoksille. 

________________________________

Kuinkas siinä aina käykin niin, että juuri Pariisissa kamerastani on aina joko akku loppu tai kamera on jäänyt hotelille. Siis ei tietenkään silloin, kun sitä en tarvitse. Juuri sellaisina päivinä, kun EN syö jotain taivaallisen hyvää tai näe jotain jumalaisen kaunista tai kutkuttavan mielenkiintoista, kamera on tunnollisesti ladattu ja mukana. Seuraavana päivänä ajattelen, että "en mä nyt sitä aio mukana kantaa, kun ei eilenkään tullut mitään kuvattua" ja kappas! Eiköhän juuri silloin sitä kameraa oliskin tullut käytettyä. Matkustan Pariisin suhteellisen usein, joskus jopa useita kertoja vuodessa. Silti minulla ei taida olla sieltä yhtään järkkärillä otettua kuvaa. Ja niinpä ei ole tullut tehtyä kunnon kattavaa blogipostausta Pariisista.

Viime lauantaina otin kameran kahvila-aamiaiselle varta vasten mukaan, sillä tiesin haluavani kuvata tiettyä aamiaisannosta. Naps! Hei, mitä? Eihän sitä kuulunutkaan... Taas? Kamerasta on akku loppu! Nyt saa luvan riittää. Hermot meni. Alan räpsiä kännykällä. Teen tämän jutun, vaikka huonoilla kuvilla.

Café de Flore

Valitsen Pariisissa muotiviikoilla asuinalueeksi Maraisn pohjoispuolen sieltä Republiquen läheltä. Kulkuyhteydet ovat täältä päin hyviä, sillä Republiquen asemalta pääsee kätevästi melkein minne vain ja 10 minuutin kävelymatkan päässä, Pompiduen vieressä olevalta Rambuteau-asemalta pääsee kulkemaan 1-linjalla. Marais'ssa ja sen lähellä sijaitsevalla Bastillen alueella on viikkojen aikaan paljon showroomeja, mikä luontaisesti tarkoittaa, että näillä alueilla pörrää tuolloin kiinnostavan näköistä väkeä.

Lähikortteleissa Rue de Bretagnella sijaitsee lempiaamiaispaikkani, Café Charlot. Vilkkaassa kadunkulmassa oleva paikka on olennainen, jotta aamu Pariisissa alkaa hyvin. Kananmunapainotteiset aamiaiset ovat erittäin maukkaita. Suosikkini on Oeuf Norwegienne, kylkeen talon omaa tuorepuristettua appelsiinimehua ja cafe au lait. Paikka on selkeästi muidenkin suosiossa, sillä tarjoilijat ovat täällä aamuisin hyvin kiireisen oloisia. Pällisteltäviä tyyppejä löytyy runsain määrin sekä asiakkaiden että ohikulkijoiden joukosta.  Muotiviikkojen aikaan asiakaskunnasta voi bongata suunnittelijoita, sisäänostajia ja toimittajia, kaikki aamusta heti täydessä tällingissä - osa tyylikkäinä, osa taas vetänyt stailinsa vähän överiksi. Ohi kiitävät kiireisimmät muotiviikkojen vipeltäjät tai ne, jotka haluavat vaikuttaa kiireisimmiltä. Kadun puolella, kahvilan terassilla istuvat muotimaailman stereotyypit tupakat kirkkaan punaisiksi maalatuilla hulillaan, kädessä kahvikupit ja pöydällään löysäksi keitetyt kananmunat, joihin kevyesti dippaavat leipätikkujaan.

Nyt tammikuisella reissulla valitsin asuinalueekseni Saint Germainin. Tällä alueella kannattaa kuitenkin varoa, että ei asetu keskelle latinalaiskortteleita, sillä kyseiset korttelit ovat yhtä turistihelvettiä. Valitse hotelli jostain lattarikortteleiden ja Le Bon Marché-tavaratalon välistä. Näin vältyt amerikkalaisten turistien valtaamilta kaduilta ja lisäksi asut kätevästi hyvän aamiaispaikan, Café de Floren, lähellä. Café de Flore on filosofisen kirjallisuuden kannalta ja taidehistoriallisesti merkittävä kahvila. Jotkut jopa väittävät surrealismin saaneen syntynsä tässä kyseisessä kahvilassa. Suosittelen nautimaan aamiaiseksi maitokahvia ja kolmen minuutin oeuf à la coque-munia kahvilan entisiä kantiksia, Sartrea tai de Beauvoirea, samalla lukien. Annos tulee kahdella kananmunalla ja leipätikuilla, joita dipataan löysäksi jätettyihin, voisiin keltuaisiin. Paikka on kallis, mutta tämä perinteinen pariisilainen aamiainen peripariisilaisessa atmosfäärissä on hintansa arvoinen.

Café de Floresta on kätevä suunnata Le Bon Marchén tavarataloon, joka sijaitsee kahvilasta vain parin korttelin päässä. Jos kävelee Le Bon Marchéhen Rue des Saints-Pèresiä pitkin, saattaa eteen osua pari kivaa vaatekauppaa matkan varrella.

Le Bon Marché on ehdottomasti Pariisin paras tavaratalo! Sisäänosto on mielenkiintoista ja hyvin kordinoitua. Lisäksi tavaratalon sivurakennuksen kellarikerroksessa sijaitseva ruokakauppa, La Grande Épicerie, saa Helsingin Stockan Herkun näyttämään, tuntumaan ja maistumaan Prismalta. Täällä voi ostosten lomassa jäädä jollekin ruokakaupan useista tiskeistä lounaalle. Sushitiskillä saa tietenkin sushia, leikkeletiskien lomassa on erillinen baari, jossa voi nauttia erinäisiä leikkeleistä tehtyjä lounaita. Itse söin tällä tiskillä vihersalaatin prosciuttolla ja pecorinolla. Muita listalta löytyviä lounasvaihtoehtoja tällä tiskillä olivat muun muuassa tapas-lajitelmat ja pintxot. Kalatiskillä on myös baari. Siellä voi tilata pöytään kalaisia lounaita tai esimerkiksi osterilautasia. Kaupasta löytyy myös pastalounasvaihtoehtoja ja tietenkin jokaisella lounastiskillä voi nauttia myös lasin viiniä tai kuohuvaa.

Iltapäiväviini on pällistelemisen kulmakiviä. Lasi roséta ja kulho ranuja terasilla. Kaikkien konseptiliikkeiden äiti - Colette - sijaitsee Rue Saint Honorélla ja on saavuttanut jonkinlaisen nähtävyys aseman. Oli vuoden aika mikä tahansa, muotiviikot tai ei, täällä on aina lössiä. Ja tietenkin muotiviikkojen aikaan vielä vähän enemmän lössiä. Liikettä viistosti vastapäätä samassa kadunkulmassa on bistro, jonka kadulle sijoittamat tuolit antavat oivan mahdollisuuden iltapäiväpällistelylle. Lauantai on tietenkin kiireisintä aikaa ja juuripa siksi ihan paras aika. Pällisteltäviä istuu viereisissä pöydissä ja vilisee kaduilla. Suoraan Coletten ovien ulkopuolella hengailee myös aina hyvin pukeutunutta porukkaa ja mietimmekin joskus, että onkohan heidät siihen palkattu. Tiedättekö, niinku' luomaan pöhinää. Ihan hyvin voisi olla niin!

 

Konseptiliike Coletten lehtivalikoima on myös tarkistamisen arvoinen. Viimeksi ostimme sieltä High Snobietyn ja 032c:n - kummatkin erittäin hyviä lehtiä! Muotiviikkojen aikaan liikeessä on jopa ahdistava ruuhka ja kassalle voi joutua jonottamaan pidemmänkin aikaa, joten kannattaa etukäteen oikein asennoitua tähän. Onneksi henkilökunta on täällä kuitenkin ihan prima-luokkaa ja tarjotuvat pitämään lehtiä puolestasi jonottaessasi.

Maraisn pohjoisosasta, Rue Dupetit-Thouarsilta löytyy Pariisin suosikkilehtikauppani, Ofr. La Librarie, josta saa parhaat muoti- ja taidelehdet. Kaupalla on myös myynnissä vanhoja numeroita vuosien takaa, joten löytyöjä tulee helposti tehtyä.

Saint Germainissa latinalaiskortteleissa (alueella turrevaroitus!) löytyy Taschenin kirjakauppa (2 Rue de Buci) ja sen hyllyiltä mitä kiinnostavampia taide-, muoti-, arkitehtuuri- ja muotoilukirjoja. Liike on perjantaisin ja lauantaisin auki keskiyöhön ja paras aika ostoksille tai ihan vaan kirjojen selaamiseen onkin juuri illallisen jälkeen. Kirjaostosten jälkeen voi napata jälkkäriksi vieresestä jätskikioskista jäden ja nauttia sen mausta yöllisen kävelyn lomassa. Kävelymatka takaisin pohjoiseen Maraishen voi tuntua pitkältä, mutta on sen verran eloisa reitti, että ei sitä kannata metrolla tähän aikaan yöstä taittaa.

Pariisin parasta pizzaa.

Illallista? Tässä pari vinkkiä:

• Etanoita Le Procopéssä (lue lisää aimmeasta postauksestani täältä)

• Tacoja Candelariassa (lue lisää aiemmasta postauksestani täältä)

• Pizzaa Santa Luciassa (22 Rue du Canettes) - Pieni italialainen Saint Germainissä, jossa pizzat ovat juuri oikean kokoisia, eli peruspizzaa hieman pienempiä. Taikina on erinomaista, samoin päälliset. Paikka on legendaarinen. Seinät ovat täynnä kuvia julkimoista, jotka ovat nauttineet pizzansa täällä. Vanha, italialainen mies, joka perusti ravintolansa jo 50-luvulla hengailee edelleen sen salissa. Hän ei tee enää töitä, vaan on luovuttanut tehtävän pojalleen, mutta tarkkailee silti vaimonsa kanssa joka ilta, että kaikki sujuu hyvin.

• Michelinin suosittelemaa illallista Blue Valentinessa (13 Rue de la Pierre Levée) - Républiquen ja Belle Villen välimaastossa sijaisteva frenchie bistro- henkinen fine dining mesta. Keittiömestari on japanilais-ranskalainen ja japanilaiset puhtaat maut yhdistyvät täällä mielenkiintoisesti ranskalaiseen keittiöön. Ravintolan viinivalikoima on myös erittäin mielenkiintoinen ja hyvä. Husshuss, vanhanaikaiset ja tylsät Chardonnayt ja Rieslingit! Tervetuloa uudet viinimaut! Tuttavani, nuori ranskalainen videokuvaaja Julien ja hänen ystävänsä, Arnaud, osaavat kertoa, että nuori ranskalainen sukupolvi suosii nuoria viinejä, joiden maku muistuttaa mielestäni hieman Lambic-oluita, ja juuri tästä tämän ravintolan viinivalikoimassa on kyse - moderneista viineistä. Lisäksi tarjoilija myi pullon Macabeo-rypäleestä tehtyä La Nouvelle Don(n)en Neo Nervis-viiniä meille tiskin alta mukaan otettavaksi - kiitos ja kumarrus!

• Pastaa Caffe Sopranossa (82 Rue Dupetit-Thouars) - Kun tekee Pariisissa mieli nopeita hiilareita (lue: pastaa) suuntaan tänne. Marais'n pohjoisosassa sijaitseva italialainen tarjoaa supermaukkaita pasta-annoksia, rentoa ilmapiiriä ja lisäksi illallisen jälkeen voi suunnata johonkin alueen lukuisista baareista. Muun muuassa rue Picardiella on kiva askeettinen pikkubaari, jossa ei turhia hienostella, eikä pöytiä ole. Pienen kävelymatkan päässä, Marais'n sydämessä, sijaitsee myös La Perle-baari (78 Rue Vieille du Temple), jossa John Galliano lausui kohtalokkaat sanansa, jotka johtivat hänen erottamiseen Diorin muotitalosta.

Le Bon Marché

Syksyn mallistot näytetään Pariisin muotiviikoilla aina maaliskuun alussa.

Kevään mallistot näytetään Pariisin muotiviikoilla aina syys- lokakuun vaihteessa.

Tarkemmat päivämäärät eri muotiviikoille löydät täältä.