perjantai 21. huhtikuuta 2017

LE DAUHPIN




Paikallinen ystävämme, virolainen malli, joka asuu Pariisissa Canal Saint Martinin alueella miehensä, sveitsiläisen filmiohjaajan kanssa, on palannut työmatkaltaan Lontoosta ja ehdottaa myöhäistä illallista lempiravintolassaan. Tapaamme Le Dauphinissa Avenue Parmentiellä vähän jälkeen kello kymmenen illalla.





Heti alkuun käy selväksi, että Julien tuntee tämän paikan henkilökunnan jotenkin lähemmin. Hän kertoo paikan olevan heidän kantapaikkansa. Meidät ohjataan korkeaan puiseen pöytään, jota ympäröi neljä baarijakkaraa. Lattia on valkoista marmoria. Seinätkin ovat marmoria. Ravintolan keskellä on kaukalon muotoinen, marmoripäällystetty baaritiski, jonka äärellä istuvat vieraat sekä syövät että juovat, yksin tai ystävien seurassa. Huoneen takaseinä on päällystetty lattiasta kattoon peilillä. Korkea peili luo tilan tuntua muutoin aika pieneen ravintolaan ja synnyttää illuusion, kuin marmoriakin olisi vielä enemmän. Tila ei ole pompöösi. Se on moderni, jokseenkin jopa yksinkertainen. Silti arvokas ja täynnä. Tarjoilija juttelee Julienin kanssa ranskaksi. Onko jotain jota emme syö? Pari nyökkäystä, pari hymyä puolin ja toisin. Tarjoilija poistuu.

Pullo viiniä. Vin nature. Ei vain luomua, vaan muutoinkin täysin puhdasta viiniä. Ingredients: 100% grapes. Suodattamatonta. Viini on sameaa ja siinä on hieman sakkaa. Maku hivelee nystyröitä. Se on pehmeän hapan. Vaativa, mutta ei vaikea.

Kampasimpukat tuodaan pöytään. Ne lepäävät kuohkean, valkean vaahdon seassa. Kampasimpukassa on kevyt purutuntuma ja silti se sulaa suuhun. Raikas vaahto tuntuu kevyeltä kuplalta, joka leviää pehmesti suuhun ja valuu sulavasti kurkkusta alas. Kuin aallonharjan vaahtopää ilman meren suolaista ja leväistä makua. Huokailen onnesta. Kuinka valkoinen ruoka voi olla näin maukasta?




Tapioca. Kuution rapea pinta, jonka sisältä paljastuu kermainen riisi ja venyvä juusto. Tapiocassa on reilusti suolaa, jota kermaisuus tasapainottaa täydellisesti. Kaikkea tuodaan neljä kappaletta. Ne otetaan omalla haarukalla tarjoiluastiasta. Suoraan suuhun tai omalle pienelle, leipälautasen kokoiselle astialle. Jokainen annos on suupalan kokoinen. Ranskalaisia tapaksia. Silti halkaisen tapiocan ja syön sen kahdessa osassa. Julienkin teki niin. Ehkä se on pariisilainen tapa. Pienet suupalat.

Pöytään tuodaan kulho kuorineen ja päineen friteerattuja katkarapuja. Niitä napsitaan käsin. Marmorin ja peilien täyttämässä ympäristössä sormien likaaminen rasvalla ja suolalla on nautinnollista, dekadentin hedonistista. Katkaravut naksuvat suussa. Rasva, suola ja meri valtaavat aistini. Lautaselle valuneet nesteet kaavitaan patonkipalalla suuhun. Lisää viiniä. Puheensorinaa joka puolella. Taustalla soi Cure. Jossain iskeytyy lasi lattiaan ja särkyy tuhansiksi sirpaleiksi. Me napsimme katkarapuja.

Tyhjentyneet tarjoiluastiat viedään pois ja tilalle tuodaan endiivisalaattia saksanpähkinöillä. Keskelle pöytää asetetaan valtava vati. Vadilla on viipaloitua lihaa ihroineen. 500 grammaa. Medium raw:ksi jätettynä. Ei muuta. Lihaa ja läskiä vadilla. Syntisen hyvää. Yritän syödä lihassa kiinni olevaa läskipalaa. En onnistu sen pureskelussa. Pidättäydyn lihassa ja leikkaan sitkeät ihrapalat pois. Kersti jauhaa ihrakimpaletta ammattilaisen varmuudella ja kertoo, kuinka hän on aina rakastanut läskiä. Kuinka se oli hänelle jo lapsena suurta ja harvinaista herkkua. Kuinka hän ilahtui, kun sitä lisättiin kaali- ja porkkanapataan. Mietin, miten erilaisissa todellisuuksissa me kaksi 80-luvun lasta olemme eläneet. Toinen rautaverhon takana, toinen suomalaisessa kasarijuppiperheessä. Nautin mehukkaasta ja mureasta lihasta ja annan 180 senttisen, langanlaihan ammattimallin jauhaa läskiä.





Mitä olisi Pariisi ilman jälkiruokia? Jaamme nelistään kaksi. Toinen on sitruuna-marenki tarte. Voisin syödä neljä sellaista ihan yksinkin. Ei mitään ongelmaa. Toisesta jälkiruoasta muistan vain, että siinä oli mansikoita. Se jää mielessäni sitruunatortulle toissijaiseen asemaan. Voi myös olla, että tässä kohtaa muisti pätkii muustakin syystä. Pöydässä on kolmas pullo viiniä. Paikan viinilista koostuu yksinomaan vin nature:ista. Tämä on vin orange. Se on aivan eri asia, kuin rosé. Värikin sen jo kertoo. Tämä ei punerra. Se ei ole roosa. Sävy on selkeän oranssi, vaalean persikan värinen. Maku on voimakas ja hapan. Mieleen tulee Lambic-oluet, vaikka ero on silti selkeä. Toinen on olut, toinen viini. Päättele siitä.



______________



Viemme suomalaiset ystävämme, jotka ovat Helsingistä käymässä, pääsiäisillalliselle Le Dauphinin. Arkitehtiystävämme huomauttaa, että vaikka marmori on kaunista, se on akustisesti vaikea pintamateriaali. Tarjoilija on sekoittanut pöytävarauksemme. Hän pahoittelee syvästi, tarjoaa meille lasilliset viiniä ja lupaa korjata tilanteen pikimmiten. Emme joudu odottamaan viittätoista minuuttia pidempään. Hän pitää lupauksensa. Petri väittää tunnistavansa tarjoilijan. “Se taitaa olla tän paikan keittiömestari ja omistaja.” Noora toteaa “No, ei se kyllä ole kuin ihan kuule tarjoilija vaan.” Minä vielä päsmäröin päälle “Joo, se keittiömestari taitaa olla se tyyppi, joka palveli meitä viimeks. Se Julienin frendi.”

Istumme pöytään. Yritämme tehdä tilausta yhtä sulavasti, kuin Julien. Ei onnistu. Ei ole mitään sellaista käytäntöä “me ei syödä tätä, mutta kaikkea muuta kyllä, tehkää meille joku setti, yllättäkää.” Se ei ole meidän etuoikeutemme. Me emme vielä ole kanta-asiakkaita.

Kysymme vin orange:sta. Sommelier tuodaan luoksemme. We wish for a funky wine, orange, a bit sour. Sommelier katsoo silmiin läpi koko keskustelun ja kuuntelee toiveemme. Biensur. I have a perfect one for you. Kyllä. Viini on täydellinen. Hieman tummempi sekä sävyltään että maultaan, kuin edellisellä kerralla. Hapan ja syvä.

Tilaamme alkuun viisi pientä tapasta ja pääannokseksi 500 grammaa lihaa. Me kasarijuppiskidit jätämme kaikki ihrat syömättä. Vati näyttää aterian jälkeen kovin erilaiselta, kuin edellisellä kerralla. Lopuksi on aivan pakko saada taas sitruuna-marenki tarte. Lisäksi tilaamme maitojäätelöä. Se tarjoillaan oliivioljyllä ja timjamilla. Yllättävää ja ilahduttavaa.

Yöllä Petri laittaa messengeriin viestin. “Oho. Iñaki Aizpitarte it was.”



Le Dauphin
131 Avenue Parmentier, 11e







9 kommenttia:

  1. Quelle ambiance que tu as décrit à la perfection! Du borde bli (deckar)författare Sofia! Trevlig läsning för en frankofil. Merci!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Je vous remercie pour vos aimables paroles <3

      Journalistik-linjen på Uni var faktiskt nå't jag funderade på då för 16 år sedan, när yrkesval var aktuellt. Jag läste till inträdesproven i en dag och kastade sedan boken i väggen. Vilken idiot jag var, som tänkt att jag skulle söka på svenska! Finska språket (som jag i svenskspråkig skola studerade som andra inhemska) var vid sidan av bildkonst mitt favorit ämne genom både högstadiet och gymnasium. Är för evigt tacksam över min ypperliga finska lärare, Timo, på Gymnasiet Grankulla samskola!!!
      Nu, här i Paris, önskar jag att jag hade varit lika ivrig över att studera det franska språket :D

      Poista
    2. Alltså gud va' jag blev glad av din kommentar Anne!

      Poista
  2. Kuule, mä niin tykkään näistä sun pariisin tarinoista vaikken ole oikein saanut kommentoitua, mutta lukenut olen. Nautinnolla.

    Tämäkin tarina on niin kaunis ja osaat juuri tuoda esille hienosti sen, kuinka oikeassa seurassa, "paikallisten" kanssa moni kokemus on niin paljon syvempi. Vaikka siis varmasti hieno ilta myös tuo toinen. Ja nyt mä ainakin tunnistan Iñakin. Oli pakko googlata!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Nanna! Niin ilahduttavaa kuulla!
      Kirjoittaminen täällä on jotenkin iismipää. Ehkä on enemmän inspiraatiota (joo, on!) tai sitten on vähemmän arjen muuta häsää (kyllä!).

      Olet oikeassa, kummatkin illat olivat ihania. Ystävien kanssa on aina riemastuttavaa syödä hyvää ruokaa ja rakkaimpien ystävien seurassa on riemastuttavaa ylipäänsä syödä. Toki kokemus on aina eri riippuen meneekö yksin vai ystävien tai sitten ulkomailla paikallisten kantisten seurassa :)

      Poista
  3. Mukaansa tempaava teksti. Ihanasti ja mielenkiintoisesti kirjoitettu. Kiitos siitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Satu! Onpa kiva kuulla. Le Dauhpin on ehdottomasti kokemisen arvoinen, jos suunta joskus kohti Pariisia 😊

      Poista
  4. Ooh,ihana ravintolakokemus:)Allt ser så gott ut,och dessutom skriver du om allt så att det är intressant att läsa:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tack Jael! Vilken glädje att höra, eftersom jag skriver så gärna 😊 Ja kyllä, ravintolakokemus, kummallakin kerralla, oli aivan mieletön! Lämmin suositus kaikille Pariisiin matkaaville.

      Poista