perjantai 21. huhtikuuta 2017

LE DAUHPIN




Paikallinen ystävämme, virolainen malli, joka asuu Pariisissa Canal Saint Martinin alueella miehensä, sveitsiläisen filmiohjaajan kanssa, on palannut työmatkaltaan Lontoosta ja ehdottaa myöhäistä illallista lempiravintolassaan. Tapaamme Le Dauphinissa Avenue Parmentiellä vähän jälkeen kello kymmenen illalla.





Heti alkuun käy selväksi, että Julien tuntee tämän paikan henkilökunnan jotenkin lähemmin. Hän kertoo paikan olevan heidän kantapaikkansa. Meidät ohjataan korkeaan puiseen pöytään, jota ympäröi neljä baarijakkaraa. Lattia on valkoista marmoria. Seinätkin ovat marmoria. Ravintolan keskellä on kaukalon muotoinen, marmoripäällystetty baaritiski, jonka äärellä istuvat vieraat sekä syövät että juovat, yksin tai ystävien seurassa. Huoneen takaseinä on päällystetty lattiasta kattoon peilillä. Korkea peili luo tilan tuntua muutoin aika pieneen ravintolaan ja synnyttää illuusion, kuin marmoriakin olisi vielä enemmän. Tila ei ole pompöösi. Se on moderni, jokseenkin jopa yksinkertainen. Silti arvokas ja täynnä. Tarjoilija juttelee Julienin kanssa ranskaksi. Onko jotain jota emme syö? Pari nyökkäystä, pari hymyä puolin ja toisin. Tarjoilija poistuu.

Pullo viiniä. Vin nature. Ei vain luomua, vaan muutoinkin täysin puhdasta viiniä. Ingredients: 100% grapes. Suodattamatonta. Viini on sameaa ja siinä on hieman sakkaa. Maku hivelee nystyröitä. Se on pehmeän hapan. Vaativa, mutta ei vaikea.

Kampasimpukat tuodaan pöytään. Ne lepäävät kuohkean, valkean vaahdon seassa. Kampasimpukassa on kevyt purutuntuma ja silti se sulaa suuhun. Raikas vaahto tuntuu kevyeltä kuplalta, joka leviää pehmesti suuhun ja valuu sulavasti kurkkusta alas. Kuin aallonharjan vaahtopää ilman meren suolaista ja leväistä makua. Huokailen onnesta. Kuinka valkoinen ruoka voi olla näin maukasta?




Tapioca. Kuution rapea pinta, jonka sisältä paljastuu kermainen riisi ja venyvä juusto. Tapiocassa on reilusti suolaa, jota kermaisuus tasapainottaa täydellisesti. Kaikkea tuodaan neljä kappaletta. Ne otetaan omalla haarukalla tarjoiluastiasta. Suoraan suuhun tai omalle pienelle, leipälautasen kokoiselle astialle. Jokainen annos on suupalan kokoinen. Ranskalaisia tapaksia. Silti halkaisen tapiocan ja syön sen kahdessa osassa. Julienkin teki niin. Ehkä se on pariisilainen tapa. Pienet suupalat.

Pöytään tuodaan kulho kuorineen ja päineen friteerattuja katkarapuja. Niitä napsitaan käsin. Marmorin ja peilien täyttämässä ympäristössä sormien likaaminen rasvalla ja suolalla on nautinnollista, dekadentin hedonistista. Katkaravut naksuvat suussa. Rasva, suola ja meri valtaavat aistini. Lautaselle valuneet nesteet kaavitaan patonkipalalla suuhun. Lisää viiniä. Puheensorinaa joka puolella. Taustalla soi Cure. Jossain iskeytyy lasi lattiaan ja särkyy tuhansiksi sirpaleiksi. Me napsimme katkarapuja.

Tyhjentyneet tarjoiluastiat viedään pois ja tilalle tuodaan endiivisalaattia saksanpähkinöillä. Keskelle pöytää asetetaan valtava vati. Vadilla on viipaloitua lihaa ihroineen. 500 grammaa. Medium raw:ksi jätettynä. Ei muuta. Lihaa ja läskiä vadilla. Syntisen hyvää. Yritän syödä lihassa kiinni olevaa läskipalaa. En onnistu sen pureskelussa. Pidättäydyn lihassa ja leikkaan sitkeät ihrapalat pois. Kersti jauhaa ihrakimpaletta ammattilaisen varmuudella ja kertoo, kuinka hän on aina rakastanut läskiä. Kuinka se oli hänelle jo lapsena suurta ja harvinaista herkkua. Kuinka hän ilahtui, kun sitä lisättiin kaali- ja porkkanapataan. Mietin, miten erilaisissa todellisuuksissa me kaksi 80-luvun lasta olemme eläneet. Toinen rautaverhon takana, toinen suomalaisessa kasarijuppiperheessä. Nautin mehukkaasta ja mureasta lihasta ja annan 180 senttisen, langanlaihan ammattimallin jauhaa läskiä.





Mitä olisi Pariisi ilman jälkiruokia? Jaamme nelistään kaksi. Toinen on sitruuna-marenki tarte. Voisin syödä neljä sellaista ihan yksinkin. Ei mitään ongelmaa. Toisesta jälkiruoasta muistan vain, että siinä oli mansikoita. Se jää mielessäni sitruunatortulle toissijaiseen asemaan. Voi myös olla, että tässä kohtaa muisti pätkii muustakin syystä. Pöydässä on kolmas pullo viiniä. Paikan viinilista koostuu yksinomaan vin nature:ista. Tämä on vin orange. Se on aivan eri asia, kuin rosé. Värikin sen jo kertoo. Tämä ei punerra. Se ei ole roosa. Sävy on selkeän oranssi, vaalean persikan värinen. Maku on voimakas ja hapan. Mieleen tulee Lambic-oluet, vaikka ero on silti selkeä. Toinen on olut, toinen viini. Päättele siitä.



______________



Viemme suomalaiset ystävämme, jotka ovat Helsingistä käymässä, pääsiäisillalliselle Le Dauphinin. Arkitehtiystävämme huomauttaa, että vaikka marmori on kaunista, se on akustisesti vaikea pintamateriaali. Tarjoilija on sekoittanut pöytävarauksemme. Hän pahoittelee syvästi, tarjoaa meille lasilliset viiniä ja lupaa korjata tilanteen pikimmiten. Emme joudu odottamaan viittätoista minuuttia pidempään. Hän pitää lupauksensa. Petri väittää tunnistavansa tarjoilijan. “Se taitaa olla tän paikan keittiömestari ja omistaja.” Noora toteaa “No, ei se kyllä ole kuin ihan kuule tarjoilija vaan.” Minä vielä päsmäröin päälle “Joo, se keittiömestari taitaa olla se tyyppi, joka palveli meitä viimeks. Se Julienin frendi.”

Istumme pöytään. Yritämme tehdä tilausta yhtä sulavasti, kuin Julien. Ei onnistu. Ei ole mitään sellaista käytäntöä “me ei syödä tätä, mutta kaikkea muuta kyllä, tehkää meille joku setti, yllättäkää.” Se ei ole meidän etuoikeutemme. Me emme vielä ole kanta-asiakkaita.

Kysymme vin orange:sta. Sommelier tuodaan luoksemme. We wish for a funky wine, orange, a bit sour. Sommelier katsoo silmiin läpi koko keskustelun ja kuuntelee toiveemme. Biensur. I have a perfect one for you. Kyllä. Viini on täydellinen. Hieman tummempi sekä sävyltään että maultaan, kuin edellisellä kerralla. Hapan ja syvä.

Tilaamme alkuun viisi pientä tapasta ja pääannokseksi 500 grammaa lihaa. Me kasarijuppiskidit jätämme kaikki ihrat syömättä. Vati näyttää aterian jälkeen kovin erilaiselta, kuin edellisellä kerralla. Lopuksi on aivan pakko saada taas sitruuna-marenki tarte. Lisäksi tilaamme maitojäätelöä. Se tarjoillaan oliivioljyllä ja timjamilla. Yllättävää ja ilahduttavaa.

Yöllä Petri laittaa messengeriin viestin. “Oho. Iñaki Aizpitarte it was.”



Le Dauphin
131 Avenue Parmentier, 11e







maanantai 17. huhtikuuta 2017

TURMIOLLINEN PARIISINI




Versailles, leivoksia ja dekadenssia. Tunnen oloni kotoisaksi. Eniten kodikseni koen Grand Trianonin, mutta yhtälailla palatsi ja sen puisto tuntuu omalta. Siinä ylätasanteella palatsin edessä, josta avautuu eteeni portaat ja portaikon alla ja ympärillä koko puisto, siinä varsinkin tunnen oloni kotoisaksi. Näitä portaita voisin kulkea alas piknikille ihan vaikka joka viikko. 




26.783 askelta täytyy kulkea kokeakseen Versaillen palatsin, sen puiston ja puiston takana olevan Grand Trianon ja Petit Trianonin, jonne Marie Antoinette pakeni palatsin elämää. Ei haittaa ollenkaan. Kävelen nuo askeleet mielelläni joku päivä vielä uudestaan.

Kuljemme palatsin asuinhuoneistojen läpi tutkaillen niissä olevia tapetteja, seinätekstiilejä, marmoripylväitä ja kristallikruunuja. Jokaisessa huoneessa on jotain, joka kiehtoo. Lähes jokaisessa huoneessa on jotain, josta koen "kyllä mullakin voisi olla tuollainen" tai "mä voisin ihan hyvin elää noin". Huone huoneen perään ihastellemme palatsin kauneutta ja sen historiaa. Hymyilemme palatsin tarinoille, joita lempeä brittimiehen ääni mukavalla aksentillaan kertoo meille pienestä mustasta audioguide:sta.  Tässä ottivat vastaan vieraansa toisinaan vuoteessa maaten. Tähän halusivat maalauksiin roomalaisia jumalia kertomaan Ranskan valloituksista. Tässä tapasivat pelata biljardia ja korttipelejä ystäviensä seurassa. 

Kulmahuoneen jälkeen eteemme avautuu peilisali. Uusinta teknogoliaa lattiasta kattoon, kulmasta kulmaan kertomaan vauraudesta ja Ranskan ylivoimaisuudesta. Oikein kaunis sali. Ihan hyvin voisin rientää tämän läpi illalliselle joka ilta. Samalla voisin tarkistaa huulipunani seinäpeilistä. Varsin kätevää.

Alakerrassa viihdyn prinsessa Victoiren ja Adeleinen asunnoissa. Voisin asettua kodikseni. En antaisi vartijoidenkaan suostutella minua pois. Tämä voisi hyvin olla minun kotini. Surullista tosin on, että kumpikaan prinsessa ei ikinä löytänyt mielitiettyään, sillä Euroopasta ei löytynyt heille korkean arvon omaavia aatelisia katolilaisia. Ja näin he jäivätkin isänsä hoiviin loppuiäkseen. Eli ei ehkä ihan mun juttu sittenkään. Haluanhan olla itsenäinen nykynainen.




Palatsin ulkopuolella puiston ylätasanteelta kahvilakärry Angelinasta saa ostaa hintavia, mutta herkullisia patonkeja, salaatteja, mehuja ja macaron leivoksia. Ostamme niitä kaikkia. Jatkamme matkaa ja kannamme piknik-kassimme mukanamme kulkiessamme läpi puiston labyrinttien. Pusikoista kuuluvat Mozartin sävellykset ja puiden lomassa patsailevat patsaat tuovat puistoon jotain epätodellista ja huvittavaa. Suihkulähteiden kuivuus harmittaa. Päätänkin heti ensitöikseni muuttoni yhteydessä vaatia talonmieheltä suihkulähteiden aktivoimista.

Piknikin nautimme lammen luona, jossa voi seurata tunareiden suoturetkiä. Sinänsä ihan mielenkiintoista, kuinka meille niin tuttu toiminta voi olla joillekin niin mahdottoman hankalaa. Eräs nainen soutaa yksi airo kerrallaan, toisessa veneessä mennään ympyrää ja kolmannessa veneessä mies  ei saa venettä menemään eteenpäin, ei taaksepäin, ei ympäri, ei mihinkään. Toivottomia tapauksia.




Puistosta voi jatkaa matkaa Grand Trianonille - tulevaan kotiini. Rakennus koostuu kahdesta talosta, joita yhdistää välissä oleva katettu, marmoripylväin koristeltu käytäväterassi. Siinä tulen viettämään loppuelämäni kesät valkokankaisella aurinkotuolilla makoillen, aniliinin sävyisessä uimapuvussa kirja toisessa kädessä,  toisessa kylmä daquiri. Tervetuloa kylään! 





_________________________________



Takaisin Pariisin Maraissa käyn neljännellä balettitunnillani. Salin lattia on puuta. Se natisee jalkojeni alla. Lattiasta tulee arvokas olo. Piruetit sujuvat sillä paremmin, kuin Helsingissä. Ikkunat ovat korkeat ja niissä on ranskalaiset parvekkeet. Ne avataan vasta, kun opettaja antaa siihen luvan. Ei vielä.

Minä hikoilen kuin sika. Naamani on punainen. Hiukseni liiskaantuneet hiestä ohimoille. Yritän kuivata niskaani, päätäni, selkääni, kasvojani jo läpimärällä pyyhkeellä. Ei auta. Pyyhkeestä on jo mennyt imuteho. Ranskattaret hikoilevat helmiäisen sävyisiä pikkupisaroita selkärangan kohdalta. Kolme hikipisaraa per tanssija. Heillä ei punota kasvot. Heidän nutturansa ovat kuohkeita ja kuivia. Ikkunoita ei avata vielä.

Pliéiden, tanduiden, jetéiden ja grand batmanien jälkeen venyttelemme tangoilla. Opettaja kävelee ohitseni. Hän on äitini ikäinen, arvokkaasti ikääntynyt, vanhan koulukunnan balleriina. Oman arvonsa tunteva, tiukka, mutta huumorintajuinen. Hän vitsailee paljon. Itsensä ja muiden kustannuksella. Ranskaksi pääasiassa. Englanniksi hän lähinä vain kehuu tai korjaa. Hän pysähtyy tarkastelemaan arabesqueani, nostaa selkääni, avaa harteitani, suoristaa polveni. Näen peilistä, että asentoni on parempi, kuin ikinä uskalsin toivoa. Ilman varoituksen sanaa opettaja työntää selkäni alas, käteni ja nenäni lattiaan. Arabesquessa oleva jalkani on edelleen tangolla. Jään tähän venyttelemään. Kun uskon hetken olevan sopiva nostan selkäni. Se menee kramppiin. Käperryn kuin pieni lapsi lattiaalle. Hieron ristiselkääni. Kukaan ei sano mitään. Opettaja jatkaa opettamista. Pariisittaret katsovat minua vuorotellen säälien samalla, kun ikääntynyt opettaja näyttää heille täydellistä spagaattiaan. Kaikki taputtavat. Minä hieron edelleen selkääni.

Kotimatkalla piipahdan asuntomme lähellä olevaan leipomoon. Se on erikoistunut merveilleux-leivonnaisiin. Niissä on marenkia ja kermavaahtoa. Paljon kumpaakin. Ostan niitä neljä. Suklaa, kahvi, valkosuklaa ja kirsikka. Kotona turmioin tanssilla ahkeroidun aamupäiväni ja mässään leivonnaiset suuhuni niin, että kermavaahdot jäävät suupieliin. Loppupäivän vietän kaupungilla törsäämällä rahani riikinkukkoiluun.


Bisous!



Aux Marveilleux de Fred
24 rue du Pont Louis-Philippe, 4e
www.auxmerveilleuxdefred.com



P.S. Asuntomme lähellä on myös toinen hyvä leipomo, josta haemme patonkimme lisäksi toisinaan myös kahvileipiä, kakkupaloja ja leivoksia. Boulangerie Au Petit Versailles du Marais osoitteessa 1 rue Tiron (lähellä Saint Paulin metroasemaa) on palkittu patongistaan. Patongin lisäksi voin kehua erityisesti myös tämän paikan patisserien Flan-kakkua ja tarte framboisea. 

Edit. Lämpimin leivossuositus menee Au Petit Versailles du Marais:n Baba aux Rhumille (alla oleva kuva). Leivos on ikään kuin Runebergintortun ja täytekakun fuusio. Taikina on ihanan kosteaa rommista ja jostain muusta määrittelemättömästä nesteestä. Keskellä pientä leivosta on peukalonpään kokoinen kuoppa, jossa kuohkeaa kermavaahtoa. Tämän kaiken päällä koreilee hyytelöidyt marjat - mansikoita, karhunvatikoita, punaisia viinimarjoja. Leivokseen on tökätty pieni pipetti. Luulemme sitä koristeeksi. Nostamme sen irti. Siinä on rommia ja se on tarkoitettu käytettäväksi. Rommipisaroita marjojen päälle oman maun mukaan. C'est sublime!







maanantai 10. huhtikuuta 2017

TORSTAI MONTMARTRELLA (ja vinkki ranskalais-japanilaisiin bentoihin Marais:ssa)




Parhaita asioita Pariisissa on strollailla kaupunginosissa ilman päämäärää, eksyillä ja löytää. Joissain kaupunginosissa se sujuu kuin luonnostaan. Montmartre on niistä yksi. Kukkula on niin täynnä elämää, historiaa ja kulttuuria, että sinne voisi vaikka jäädä elämään elämäänsä, ikinä sieltä poistumatta. Vähän niinkuin eräs taiteilija aikoinaan teki.




Minulla on tapaaminen alani agentuurin kanssa klo 11.30 ja otan metron Champ Élysées Clemenceaulle, jossa vaihdan turkoosiin linjaan kohti Place de Clichyä. Olen varannut matkaan reilusti aikaa ja istun agentuurin ulkopuolella kadun reunalla odottamassa minuuttien kulumista. Lisään huulipunaa. Punaista. Sillä niin tehdään Pariisissa. Nyt on aika. Astun ovesta sisään rappukäytävään, kipuan portaat toiseen kerrokseen ja koputan oveen. Bonjour! I'm Sofia and here to meet with Christine and Andreas. I have an appointment with them at 11.30. Aikaa on muutettu. Agentti on siirtänyt tapaamisemme kello kolmeen ja pariisittaren kaikki eleet omaava sihteeri on unohtanut ilmoittaa minulle asiasta. No problem! Don't worry, I'll come back at 3 pm then.

Kävelen ulos ja soitan Samille. "No arvaa vaan! Niin ranskalaista!" Sami hyppää metroon ja tapaamme kahvilassa lähellä agentuuria. Juomme auringossa cocacolat sitruunalla. Sitten dallailemme Montmartren katuja ja puhumme Toulouse-Lautrecista. Hän asui täällä. Hän ei ikinä poistunut Montmartrelta. Hän maalasi prostituoituja heitä alentamatta. Hän näki heidät ihmisinä, henkilöinä. Hän periytyi yhdestä Ranskan vanhimmasta aatelissuvusta ja valitsi asua porttolassa Montmartrella. Inspiroidumme hänen tavastaan kuvata naisia ja heidän poseerauksiaan, vaatteita ja niiden kankaita. Päätän, että yhtenä päivänä täällä ollessamme aion istua alas ja piirtää naisia ja vaatteita Toulouse-Lautrecin tyyliin. 
Syömme lounasta pienessä kahvilassa, jossa nuoret paikalliset viettävät iltapäiväänsä. Juomme kahvia ruoan kanssa. Kuka on muka sanonut, että niin ei voisi tehdä? Kahvi täällä on erityisen hyvää, samettista ja voimakasta ja barista muistuttaa siitä hautomon omistajasta HBO:n sarjassa Silicon Valley. Tiedättekö, se vähän rasittava tyyppi. Barista ei kuitenkaan ole rasittava, yhdenkaltaisuus on lähinnä vain huvittavaa. Jatkamme kaduilla eksyilemistä. Kaartelemme katuja ylös ja alas, pistäydymme parissa levykaupassa, juoksemme sisään jonkun bistron vessaan, kun nyt vaan on pakko päästä. Strollaamme Montmartren kukkulaa, martyyrien katua, pistämme merkille kivan näköisiä bitsroja, joiden terasseilla ihmiset juovat viiniä ja nauttivat asiette de charcuterietä, käännymme jostain kulmasta oikealle, toisesta vasemmalle, kaarramme sinne ja tänne ja huomaamme kauniin sisäpihan. Musée de la Vie Romantique. Tänne haluamme tulla tapaamiseni jälkeen!

Kello lähenee kolmea. Astun taas rappukäytävään. Tällä kertaa minut ohjataan odotushuoneeseen, jossa on pyöreä pöytä ja paljon muotilehtiä. Päätän olla istumatta odottaessani, jotta en antaisi laiskaa vaikutelmaa. Nostan yhden muotilehdistä ja selaan sitä kannesta kanteen kerta toisensa jälkeen. Käteni hikoilevat ja yritän keskittyä hengittämään syvään. Sisään 4. Pidä 7. Ulos 8. Niin on opetettu joogassa. Se rauhoittaa minua.

Andreas astuu sisään, kättelemme ja hän pyytää minua seuraamaan hänen työhuoneeseensa. Huone on suuri ja siinä on erillinen tila sohvapöydälle ja mukaville tuoleille tällaisia tapaamisia varten. Christine istuu sohvalla. Minä istun sohvan vieressä olevaan lepolasseen. Tell us about your life. Ja niinhän minä teen. 

Lopuksi Andreas vihjaa minulle illalla olevasta näyttelyn avajaisista pohjoisessa Marais:ssa.  Mannerheim Galleryn omistaa Marsalkka Mannerheimin sukulainen ja avajaiset ovat taiteilijan, jonka työ on Andreaksen työhuoneen seinällä.

Sami on mennyt romanttisen elämän museon puutarhakahvilaan. Hän istuu kukille tuoksuvalla sisäpihalla, nauttii kylmästä juomastaan ja piirtää luonnoskirjaansa. Pysähdyn hetkeksi ennen kuin menen hänen luo. Hengitän sisään. Kukkien tuoksu. Aurinko kasvoillani. Sisäpihakahvila Pariisissa.

Illalla piipahdamme avajaisissa, juomme lasit shampanjaa ja juttelemme taiteilijan kanssa hänen töistään. Poistumme avajaisista ja menemme kahden syömään lähellä sijaitsevaan ravintolaan. Japanilaista ruokaa ranskalaisin vaikuttein. Paikan nimi on Nanashi. Se vaikuttaa suositulta nuorten aikuisten keskuudessa. Syömme soba nuudeleita ja riisiä tofulla, kanalla ja pikkeilöydyllä kaalilla. Jälkiruoaksi jaamme palan juustokakkua. Tarjoilijamme muistuttaa hyvää ystäväämme - leppoisaa savolaista. Paikka tunnetaan pariisilaishenkisistä bentoistaan. Annokset on luotu tasapainoisiksi yhdistelmiksi luomuvihanneksia ja kaikenlaisia terveysvaikutuksia omaavia ainesosia. Keittiömestari, Kaori Endo, yhdistelee ranskalaista torivalikoimaa japanilaisiin elementteihin luoden värikkäitä  ja runsaita annoksia. Lopputulos näyttää ja maistuu erittäin maukkaalle ja raikkaalle ollen samalla terveellistä.

Leveät hymyt kasvoillamme kävelemme joelle päin kohti asuntoamme. Pistäydymme vielä yksissä avajaisissa, jotka huomaamme matkan varrella.



Nanashi
57 rue Charlot, 3e









_________________________________




Postauksessa agenttien nimet on muutettu.





torstai 30. maaliskuuta 2017

RANSKALAISEN ISOÄIDIN KEITTIÖSSÄ



On nälkä. Vatsassa ihan jo kurnii. Ärsyttää tällainen meininki. Belleville. Miksi kaikki galleriat täällä ovat lounasaikaan kiinni? Eikö täällä voi pitkästä aamusta nauttineena ensin tehdä galleriakierrosta ja vasta sitten suunnata lounaalle? En ole ikinä ymmärtänyt siestoja tai mitään niitä muistuttavia. Varsinkaan tätä ranskalaista versiota. Eihän täällä ole edes kuuma, niin kuin Roomassa! Belleville. Täällä on vain etnisiä ravintoloita. Juuri tänään en pidä etnisestä ruoasta. Miksei täältä saa mitään muuta, kuin muovilaminoidulta ruokalistalta tilattua phad thaita?



______________



Sami haluaa kiertää galleriat. “Mutta etkö sä jo tajua, ne on kiinni tähän aikaan! Sähän itse sanoit lukeneesi sen jostain! Nyt pitäis' syödä lounasta! Se on tää systeemi tässä kaupunginosassa. Sitten vasta kierretään gallerioita!” Sami ärtyy minuun, minä nälkään ja tähän meininkiin. Belleville. Hienot graffitit. Paska meininki.

Tuolla on ikkuna, johon ei ole teipattu jotain ylisaturoitua ruokakuvaa. Ikkunan toisella puolen istuu kaksi vanhaa miestä syömässä jotain hyvännäköistä perunakakkua, jonka kyljessä näyttäisi olevan vihersalaattia. Jotain ranskalaista. Käskytän toisella puolella katua suljetun gallerian ikkunasta sisään katselevaa puolisoani. “Tänne! Mennään tänne.” Sami ylittää kapean kadun ja huomaa bistron oven lasissa merkin. Paikka on Michelin oppaan suosittelema. Nyt Säkylän poikakin haluaa syömään. Minä haluan tarkistaa paikan hintatason netistä. Lunch 10-20€. Ok.

Tarjoilija ohjaa meidät kahden hengen pöytään baaritiskin kylkeen ja tuo meille servetit ja ottimet. Jäämme odottamaan menuta. Odotamme. Odotamme. Vilkuilen viereisiin pöytiin. “Hei katso, toi syö jotain tollasta jättikokoista makkaraa. Mitäköhän se on? Sä voisit tykätä siitä.” Sami taas huomaa toisessa pöydässä olevan kanankoiven. Minä käännään päätäni liian monta kertaa. Nainen huomaa minun tarkkailevan annostaan.

Pyydän tarjoilijalta ruokalistaaa, kun ei sitä näytä muuten tulevan. Hän osoittaa baaritiskin takana olevaa seinää. Lounasmenu, 3 ruokalajia, 19€. Kahdeksan alkupalavaihtoehtoa, kaksi pääruokavaihtoehtoa ja kaksi jälkiruokavaihtoehtoa. Tarjoilija poistuu. Hän ei hymyile. Ei edes hymähdä. Kerron Samille, että tällaista tässä kaupungissa oli, kun kävin täällä teininä äitini kanssa. Tutkimme menuta. Emme ymmärrä siitä puoliakaan. Paljon sanoja, joita muiden ravintoloiden listoilla ei näy. Tarjoilija ei osaa auttaa. Hän ei puhu englantia. Sami ehdottaa google translaten käyttöä. Minä en heti lähde mukaan. Sami ärtyy minuun, minä häneen. Syötämme ruoka-annosten sanoja googlen käännösohjelmaan. Se ei osaa kääntää niitä. “Miten niin ei osaa? Näin siinä lukee. Se on varmasti ranskaa ja oikein, kun sen on toi ranskalainen tarjoilija siihen seinälle kirjoittanut. Paska google!” Hengitämme kummatkin syvään. Nyt pitää vaan tilata jotain ja toivoa, että eteen ei tuoda hevosen päätä. Sami tilaa alkuun annoksen, jonka nimestä ymmärtää sanan tomate. Tarjoilija osoittaa vatsaansa ja sanoo jotain, jota emme ymmärrä. Minä tilaan alkuun annoksen, jonka nimestä ainoa tunnistamani sana on soupe.

Kun annokset tuodaan eteemme ymmärrämme, että minulle on tuotu fantastinen kalakeitto ja Samin tomate tarjoilijan vatsaa osoittavalla sepistyksellä tarkoitti vasikan mahalaukkua tomaattisalsalla. Ensin kauhistumme. Sitten ihastumme. Roomassa olemme usein miettineet haluavamme kokeilla aitoa roomalaista keittiötä, mutta vieroksumme sisäelimiä. Tässä sitä nyt ollaan. Ja siinä niitä nyt on. Kokemushakuinen matkailumme on jälleen tuonut meidät kokemuksen äärelle. Vasikan mahalaukku maistuu ja tuntuu tonnikalalle. Itseasiassa paremmalle. Yht'äkkiä kuulemme puheensorinaa keittiöstä, herkullisia tuoksuja kantautuu jokapuolelta, pöydissä istuvat ihmiset nauravat ja kilistelevät lasejaan. Ruoka maistuu niin uskomattoman hyvälle ja juurevalle, että se saa meidät tuntemaan kuin olisimme ystävämme kotona, joka on valmistanut meille aterian rakkaudella. Minussa herää annoskateus. Kunnes taas muistan, että kyseessä on mahalaukku.

Pääruoaksi saan kanaa ja Sami lammasta. Taas ainoat sanat, jotka osasimme ruokalistalta ymmärrettyämme, että tällä bistrolla ei ole sellaitsa käsitettä kuin vegetarienne. Sekä kana että lammas tarjoillaan kermaperunoiden ja voissa paistettujen sienten ja kaalin kera. Eikä voissa olla säästelty. Kuin ranskalaisen isoäidin valmistamaa. Hämmenystä meissä herättää se, että jokaiseen pöytään viedään täysin erilaisia annoksia. Sellaisia, joita seinään kirjoitetussa menussa ei lue. Pääruokia menussa piti olla vain kaksi vaihtoehtoa. Pöydissä näen niitä ainakin viisi erilaista. Huoneen perälle, kiharahiuksiselle ranskattarelle viedään jälkiruoaksi kaksi mandariinia ja viereisessä pöydässä istuva mies syö kulhosta jotain valkoista, jonka päällä on jotain punaista. Kumpaakaan ei lue jälkiruokavaihtoehtona seinällä. Fromage ou tarte de pomme. Ei sanaakaan mandaarineistä tai pannacottasta. Me saamme jälkiruoaksi kummatkin menuseen kirjatun palan ranskalaista, kotikutoista ja niin taivaallisen hyvää omenapiirakkaa! Ei jäätelöä, ei mitään kosteuttajaa. Vain pala omenapiirakkaa. Tämä ei muuta tarvitse. Niin sydäntä lämmittävä ateria, että ei muuta voi kuin hymyillä. “Mä olen niin onnellinen!”


Le Baratin - Michelinin suosittelemaa kotiruokaa.
3 Rue Jouye-Rouve, 20e


Still life with an open drawer, 1867-1869, Paul Cezanne






















perjantai 24. maaliskuuta 2017

JAPANILAINEN PARIISISSA



Päivät täällä ovat kaikki erilaisia. On työpäiviä ja vapaapäiviä. On päiviä, jolloin syömme ravintolassa ja sellaisia, jolloin poimimme täytetyt patongit leipomosta ja syömme ne kadun varrella. Joinain päivinä kokkaamme asunnollamme. On päiviä, jolloin eksyilemme päämäärättömästi kaduilla ja sellaisia, jolloin otamme kohteeksemme museon tai nähtävyyden tai ehkä jonkun tietyn liikkeen tai kahvilan.





Minulla on täällä paikallinen asiakas, joka on kutsunut minut mukaan uuteen projketiin. On tiistai ja minä menen projektin alkubriiffiin.

Briiffi on ranskaksi. Minulle tehdään heti alkuun selväksi, että yhden suomalaisen pikkumimmin takia ei kieltä ruveta vaihtamaan. Onneksi olen ladannut puhelimeeni aplikaation, joka kääntää vieraan kielen minulle samantien. Laitan kuullokkeen korvaan ja aktivoin aplikaation. Olen kokeillut sitä asunnolla itsekseni ja homma on pelittänyt moitteettomasti. In real situations ei sitten ihan niinkään! 

Aplikaatio kääntää ensimmäisen lauseen, sillä se on lyhyt lause, jossa on selkeä alku ja selkeä loppu. Tämän jälkeen lauseet ovatkin kaikkea muuta, kuin selkeitä ja aplikaatio lopettaa toimimasta. Charlotte nimittäin vain puhuu ja puhuu ja puhuu ja ranskaksi sellainen kuullostaa siltä, kuin mikään lause ei ikinä loppuisi eikä mikään lause ikinä ala. Ja kun Charlotte hetkeksi hiljenee, niin samaan hengenvetoon heti Charlotten perään ja jopa päälle jatkavat Natalie ja Dominique. Puheelle ei missään vaiheessa tule stoppia, jonka aplikaatio ymmärtäisi ja voisi kääntää. Niinpä suljen aplikaation ja päätän yrittää selvitä tilanteesta omalla vajaavaisella kielitaidollani. 

Homma sujuu mielestäni ihan kohtalaisen hyvin ja mietin ääneen "Hei jes, nyt mä tajusin tän! Eli puhutte siitä, kuinka alakulttuurit gentrifikoituu!", johon Charlotte vastaa Non, non, non! The opposite!

Onneksi Emilie kirjoittaa muistiinpanot ranskaksi, jotka hän antaa minulle heti briiffin jälkeen. Kirjoitettu kieli kun on niin paljon helpompaa ymmärtää. Muutoin tekisin varmaan heille jotain sinistä tilanteessa, jossa pyytävät tekemään kaikkea paitsi sinistä.

Tapaamisen jälkeen toimiston alapuolella kadulla minua odottaa Sami. Juttelemme hetken aikaa parin kolleegani kanssa. Dominique ja Sami innostuvat keskustelemaan Cy Twomblyn näyttelystä ja taiteilijan varhaisen tuotannon hienoudesta. Constance on kiinnostunut katsomaan netistä, millaisia maalauksia rakkaani tekee. Ranskattaret ovat polttaneet savukkeensa ja palaavat työpöytiensä ääreen.

Kävellemme 2e arrondissementissä kohti Palais Royalia, jonka viereisellä poikkikadulla on suosikkivintagekauppani Pariisissa. Kaupan pitäjä, vanhempi, elämää nähnyt nainen, istuu liikkeen sisällä oven vieressä tuolilla ja polttaa tupakkaa. Bonjour! Nainen nousee, kävelee kassapöydän luo ja sammuttaa savukkeensa. Kiertelen vaaterekkien välissä sovittaen Issey Miyaken 70-luvulta olevaa keltaista nahkatakkia ja Chloén beigeä cocoon-mallista villakangastakkia. Vaikka takit ovat käytettyjä ja vanhoja, niin hintalapussa se ei näy. Riisun takit ja laitan takaisin rekkiin. Päätän palata huhtikuussa liikkeeseen uudelleen, kun muotiviikoista on kulunut pidemmän aikaa ja nyt tyhjillään olevat rekit täyttyneet taas uudesta valikoimasta.

Samalla kadulla, ihan vintageliikkeen vieressä on mukavan näköinen japanilainen ravintola. Se avaa ovensa vasta 7ltä, mutta kadulla on jo jonoa. Hyvän ravintolan merkki, päätämme mekin jonottaa tänne. Ravintola avaa ovensa ja jokainen jonossa oleva ohjataan omalla vuorollaan pöytään, rauhassa ja ilman kiirettä. Japanilaisittain. Istumme pitkän puisen pöydän päähän. Tarjoilijat reunustavat ravintolan seinää, jokainen pitäen huolta yhdestä pöydästä. Meidän pöydässämme istuu lisäksemme kaksi muuta seuruetta. Tilaamme japanilaiset oluet ja alkuun pikkelöityä retikkaa. Saamme myös edamame-pavut. Pääruoaksi nautin kulhollisen riisiä naudalla ja munakoisolla ja Sami ryystää udonnuudelikeittoa. Keitto ei ole ramen, vaan tehty misoliemellä. Maku on syvä ja keitto ihanan rasvainen. Riisikulhoni yllättää myös lähes jokaisella suupalalla. Naudanlihan ja munakoison lisäksi kulhoon on upotettu jotain merileväistä, jotain etikkaista ja jotain jolle en löydä sanaa. Mieltä ja kehoa lämmittää, sillä ruoka on hyvää ja kaunista ja minä saan tilata ranskaksi ilman, että kukaan korjaa tilaustani tai vaihtaa kieltä välittömästi englanniksi.










Udon Bistro Kunitoraya
1 Rue Villedo, 2ème

Udon Bistroon voi mennä ilman varausta, kunhan on valmis jonottamaan jonkun aikaa kadulla. Vieressä, samalla kadulla numerossa 5, on Kunitoraya Restaurant, johon ei ole menemistä ilman varausta, mutta josta olemme myös kuulleet ylistäviä kommentteja.


sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

KEVÄT PARIISISSA VOL.1 (ja ohje linssisalaattiin)



Nyt saatte muuttua vihreiksi kateudesta. Saatte huutaa ääneen "Voi teitä onnekkaita!" ja saatte alkaa haaveilemaan minun elämästäni. Olemme nimittäin puolisoni kanssa taiteilijaresidenssissä Pariisissa kahden kuukauden ajan. Kevät Pariisissa. Elämä on ihanaa.


Kuva: Woody Allenin fantastisesta elokuvasta Midnight in Paris.


Ensimmäinen ilta Pariisissa. Varautukaa kliseiden ilotulitukseen. 

Meillä on Pariisissa suosikki pizzapaikkamme. Se sijaitsee äveriäällä Saint Germainin alueella lähellä Saint Suplicen aikaa elänyttä, mutta sympaattista kirkkoa. Italialaista ravintolaa pyörittää isäni ikäinen herrasmies, jonka ranskan kieli taipuu, mutta jonka suusta kuulee useammin eteläisen italian leveää buonaseraa. Tämä herrasmies ei tee paikassa varsinaisesti töitä. Hän vain ilmestyy jossain vaiheessa iltaa, istuu pöytään, kävelee ympäriinsä, seisoo ravintolan ulkopuolella nojaten skootteriinsa ja päivystää. Toisinaan hänen isänsä, noin 90-vuotias hieman kutistuneempi versio pojastaan, saapuu paikalle päivystämään päivystääkö poika oikein. Oletamme näistä vanhemman herrasmiehen olevan paikan omistaja. Toki eilen hän ei ollut paikalla, liekö elossa enää. Omistajuus on saattanut siirtyä isäni ikäiselle pojalle.

Paikan nimi on Santa Lucia, mikäs muukaan. Täällä tarjoilijat eivät hienostele. Puheen sorinaa ei kuulu vain pöydistä asiakkaitten suista. Henkilökunta rupattelee tarjoilun lomassa ja tilauksia vastaan ottaessa pöytien yli toisilleen ja tiskin yli keittiöön, milloin ranskaksi, milloin italiaksi. Vakiasiakkaat tervehtivät kaikki miestä, jonka olemme päätelleet olevan jonkinlainen päätarjoilija, ehkä vuoropäällikkö. Nämä vakiasiakkaiden tervehdykset hoidetaan pääsääntöisesti italiaksi ja halauksin.

Ensimmäisenä iltanamme Pariisissa halusimme illallistaa ilman turhaa paikan etsintää, joten suuntasimme tuttuun ja turvalliseen Santa Luciaan. Täällä ovat seinillä olevien valokuvien perusteella pizzasta nauttineet myös muun muuassa Clint Eastwood sekä 90-luvun kuuma pari - Brad Pitt ja Gwyneth Paltrow. Kuvassa Gwynethillä on päällään silkkinen slip-on dress, mitäs muutakaan. 

Tilaamme alkuun bruschettat ja niiden perään pizzat ja talon punaviiniä karahvissa. Santa Lucian pizzat ovat napolilaisia, eli hieman paksupohjaisempia kuin roomalaiset serkkunsa. Pizzojen koko on muokattu parisienneille sopivaksi - ne ovat hieman pienempiä, joten kokonaisen pizzan syömisestä täyttyy mukavasti vatsa ja nälkä lähtee, mutta ähky pysyy poissa.

Jossain vaiheessa bruschettoja nauttiessamme isäni ikäinen paikkaa pyörittävä herrasmies saapuu paikalle. Hän kiertelee ravintolaa, tervehtii henkilökuntaa, käy kadulla nojailemassa skootteriinsa ja palaa takaisin sisälle istuakseen meitä viereiseen pöytään. Päätarjoilija/vuoropäälikkö tekee vanhalle herrasmiehelle tomaatti-mozzarellasalaatin ilman, että asiasta puhutaan sanallakaan. Nuori mies tulee ravintolan takatiloista ja puhuu äänekkäästi italiaa vanhemmalle herrasmiehelle. Sana Nonna (isoäiti) toistuu keskustelun aikana lähes joka lauseessa. Oletamme nuoren miehen olevan vanhemman herrasmiehen poika ja puhuvan tälle isoäidistään, oletettavasti sen kaikkein vanhimman herrasmiehen vaimosta. Nuori mies poistuu ravintolasta. Hetken kuluttua vanha herrasmies nousee pöydästä, vain jotta päätarjoilija voi sitoa hänen kaulan ympärilleen ruokalapun, jossa on suuri pizzan kuva ja teksti I love pizza. Tämä kaikki tehdään vaihtamatta sanaakaan. Hetki tämän jälkeen nuori mies palaa ravintolaan mukanaan kattila, jonka kantena toimii lautanen. Kattilan hän laskee isänsä pöydälle, nostaa lautasen isänsä eteen ja poistuu taas paikalta. Siinä sitten meidän nauttiessa pizzojamme vanhempi herrasmies - paikan omistaja - nauttii viereisessä pöydässä mammansa osso buccoa. Sitä on kattilallisen verran ja hän syö sen kaiken ruokalappu kaulassa.

Olemme nauttineet ruokamme ja viinimme, jälkiruoaksi tiramisua ja sitruunasorbettia ja maksaneet laskumme. Kävelemme Pariisin iltakatuja pitkin kohti asuntoamme. Ravintolan ja asuntomme välissä sijaitsee Notre Damen kirkko, kuljemme siitä ohi. Juuri kävellessämme kirkon edustalla olevalla aukiolla kohti kirkkoa suoraan sen ovien edessä kirkon kellot alkavat soida. Joku voisi yrittää väittää, että tämä on jonkinlainen merkki...

Jatkamme matkaa kirkon ohi pienemmille kaduille. Vastaan tulee skootterilla ajava mies, jolla on kyydissään naisystävänsä. Hän pysähtyy risteykseen liikennevaloihin ja siinä vihreitä odotellessa alkaa laulamaan oopperaa. Näin voi tehdä vain Pariisissa.




_________________________________




Toinen perjantai Pariisissa.


Asumme Seinen varrella. Joki virtaa heti pienen katumme päässä. Kurkottaessani ranskalaisen parvekkeemme yli katsoen oikealle näen Seinen. Eikä se ole ihan mikä tahansa joki. Se virtaa läpi kaupungin, joka kantaa taidehistorian merkittävimpiä aikakausia, kaupungin, joka on kautta aikojen toiminut niin kirjailijoiden, runoilijoiden, kuvataiteilijoiden ja muusikoiden episentrumina. Täällä minä nyt asun. Ja tuota jokea pitkin lähdimme eilen Samin kanssa juoksemaan iltalenkkiämme.

Juoksemme katumme päästä alas joenvartta pitkin kulkevalle alatasanteelle kohti 1re arrondisementia. Niinkin arkista asiaa tehdessä, kuin puuskuttaen juostessa, hiki otsalla, amerikkalaisiin urheiluvaatemerkkeihin sonnustautuneena tuntuu kieltämättä aika absurdilta katsella maisemia ja yht'äkkiä huomata Notre Damen kellontornit toisella puolella joen rantaa. Eikä se lopu siihen. Kellontornien jälkeen näkökenttään iskee Musée d'Orsay - impressionistien museo (ei muuten mikään ihan merkityksetön taiteen aikakausi!). Seuraavaksi horisonttiin ilmestyykin jo Eiffeltorni. Nousemme ylös alatasanteelta ylittääksemme sillan ja juostaksemme - tai no, minun tapauksessani kyse on kyllä ennemminkin verkkaisesta hölkkäilystä - joen toista puolta takaisin. Adrenaliini nousee tappiin viimeistään siinä hetkessä, kun siltaa ylittäessämme huomaamme juoseemme Louvren edessä olevalle Tuillerien puistolle asti. Siinä sitten leveä virne kasvoillamme, hikipisaroiden valuessa otsaa pitkin suunpieliin juoksemme Louvren seinää vierustavaa katua pitkin kohti kevätkotiamme. Hetken olen tukehtua omaan nauruuni ja hikeeni, kun ajattelen seinän toisella puolella minua hieman mystisemmin hymyilevää Mona Lisaa.

Kipaisemme vielä iltalenkin päätteeksi kotikulmamme leipomossa. Se on jo sulkemassa oviaan. Pardon Madame, vous avez ouvert? Ei hitto, nyt meni kyllä verbit sekaisin! Madame avaa juuri lukitsemansa oven ja ostamme seesaminsiemenillä kuorrutetun patongin. Kipuamme portaita ylös asuntoomme. Illalliseksi syömme pastaa ärtyisän tulisella tomaattikastikkeella, juomme lasilliset punaviiniä ja nautimme juuri ostamaamme vastaleivottua patonkia.



_________________________________




Ärtyisän pastan kylkeen söimme edellisiltana valmistamaani linssisalaattia. Tämä ohje on raikas ja keväinen ja mielestäni hieman ranskalainen, mutta se saattaa johtua siitä että nautin sitä Pariisipäissäni.



LINSSISALAATTI


Näitä tarvitset:

• pari, kolme kourallista hyvää salaattisekoitusta (ehkä vähän pinaattia, ehkä vähän vuonankaalia, vähän salaattisikuria...)
• purkillinen säilöttyjä linssejä
• puolikas fetajuusto
• 1 tomaatti
• pätkä kurkkua
• 1/4 sipulista
• 1 valkosipulin kynsi
• nippu korianteria
• kourallinen mintun lehtiä
• pari lohkoa sitruunaa
• loraus hyvää oliiviöljyä
• mustapippuria


Huuhtele linssit ja salaatti.
Kuutioi ja murenna fetaa. Pilko tomaatti ja kurkku pikkusormen pään kokoisiksi pieniksi paloiksi.
Silppua sipuli ja ja yrtit, murskaa valkosipuli.
Sekoita ainekset suuren kulhoon, purista päälle sitruunan lohkoista mehu ja lorauta joukkoon kevyesti oliiviöljyä.
Mausta mustapippurilla.
Voilà! 

keskiviikko 1. helmikuuta 2017

PAPUJA, PAPUJA, PAPUJA - BÖNOR, BARA BÖNOR




Papumania on iskenyt huusholliimme. Pyydän syvästi anteeksi, että blogi on täyttynyt viime ajan ja täyttyy todennäköisesti myös jatkossa yhä useammin pavun täytteisistä resepteistä. En vaan saa pavuista tarpeekseni! Onkohan niissä jokin addiktoiva juttu? Jos on, niin myönnän - hej, minä olen Sofia ja minä olen papuaddikti.





Olen nyt lopullisesti hurahtanut papuihin! Ängen niitä kaikkiin aterioihini. Vanhat ikisuosikit kidney- ja mustapavut saavat nykyään seuraakseen isoja valkoisia papuja, vihreitä papuja, härkäpapuja, voipapuja ja kikherneitä. Vaikka viimeiset mainitut eivät mene papukategoriaan miellän ne silti siihen. 

Suosikki kavereitani pavuille ovat chili, tomaatti, lime ja kaikenlaiset yrtit. Pavuista teen pihvejä, sooseja, muhennoksia, patoja, uunivuokaruokia. Syön näitä edellämainittuja riisin, perunan, kvinoan ja bulgurin kanssa ja toisinaan käärin ne tortillaan.



___________________________________




Bönor, bönor, bönor. Det är vad som främst funnits på vårt bord så här i början av året. Jag tror jag har växt fram nånsorts beroende för bönor. Tidiagre favoriter, så som kidneybönor och svarta bönor har nu fått allt oftare sällskap av stora vita bönor, gröna bönor och kikärter, som dock inte hör till gruppen av bönor men vilka enligt mig ändå hamnar i samma kategori. 

Jag älskar att kombinera bönor med chili, lime och tomat. Reste av ingredienserna beror på vare sig jag vill äta min mat av bönor med potatis, ris, qvinoa eller bulgur. Eller inrullad i en tortillaplätt. 

Bönor är ju så otroligt mångsidiga. Jag fixar dem i biffar, i såser, i stuvningar, soppor och grytor. I ugnen, på spisen, i salladsskålar. Det finns ju liksom inte några begränsningar. Så ifall det är frågan om ett riktigt fysiskt beroende, så är det väll inte så illa.




__________________________________




PAPUMUHENNOS JA PERUNOITA
2lle


Näitä tarvitset:

• 2 peruna
• suolaa ja mustapippuria
• n. 2 tl oliiviöljyä
• 1/2 sipuli
• 2 valkosipulin kynttä
• pari hyppysellistä chilihippuja tai tuore punainen chili viipaloituna (halutessasi lisää enemmän)
• 1,5 tl juustokuminaa
• 2 tl korianterin siemeniä morttelissa murskattuna
• 1,5 tl paprika jauhetta
• iso kourallinen pinaattia
• 1/2 punainen paprika
• 160 g tomaattimurskaa
• 1 tl worcestershire sauce
• 160 g cannelini papuja
• 160 g kidenypapuja
• persiljaa tai korianteria oman maun mukaan

Kuumenna uuni 200 asteeseen ja päällystä pelti leivinpaperilla.
Kuori perunat, leikkaa puoliksi pituussuunnassa ja viillä perunapuoliskoihin viiltoja onin 0,5 cm välein lähes läpi perunan, mutta ei ihan.
Aseta perunat pellille ja sivele hieman oliiviöljyä päälle. Ripottele päälle suolaa ja pippuria ja siirrä uuniin kypsentymään noin 30 minuutiksi.
Ota pelti uunista, sivele perunoiden päälle hieman lisää oliiviöljyä ja ripottele hieman lisää suolaa. Siirrä takaisin uuniin vielä n. 15 minuutiksi tai kunnes perunat ovat kypsiä ja kauniin kullan ruskeita.

Perunoiden kypsyessä uunissa kuumenna paistinpannulla loraus oliivöljyä.
Hienonna sipuli, murskaa valkosipuli ja lisää nämä sekä chilihiput, kumina, korianteri ja paprikajauhe pannulle ja kuullota noin 2-3 minuuttia välillä sekoittaen.
Leikkaa paprika kutioiksi ja lisääpaprika ja pinaatti pannulle. Anna paistua noin 2-3 minuuttia kunnes ovat pehmenneet.
Lisää tomaattimurska ja worcestershire kastike, sekoita ja anna porista noin 15 minuutin ajan.
Valuuta ja huuhtele pavut ja lisää pannulle. Mikäli muhennos näyttää turhan kuivalta voit hyvin lisätä seokseen vähän vettä. Anna kypsyä vielä toiset 15 minuuttia välillä sekoittaen ja aina vettä lisäten, mikäli siihen on tarvetta.
Mausta lopuksi vielä suolalla ja pippurilla.

Tarjoile papumuhennos perunoiden kanssa ja koristele vaikkapa persiljalla tai korianterilla.




__________________________________





BÖNSTUVNING OCH POTATIS I UGN


Det här behövs:

• 2 potatisar
• salt&peppar
• ca. 2 tsk olivolja
• 1/2 lök
• 2 vitlöksklyftor
• ett par nypor chiliflakes eller färsk röd chili i skivor (för mera eldighet, använd mera chili)
• 1,5 tsk kumin
• 2 tsk koriander frön krossade i en mortel
• 1,5 tsk paprika pulver
• en stor näve spenat
• 1/2 röd paprika
• 160 g tomatkross
• 1 tsk worcestershire sauce
• 160 g cannelini bönor
• 160 g kidenybönor
• persilja eller koriander enligt behag

Värm ugnen upp till 200 grader och bred en plåt med bakplåtspapper.
Skala potatisen och skär på hälft långsides. Skär veck med 0,5 cm mellanrum i potatisarna så, att det är nästan hela vägen igenom men ändå inte helt.
Placera potatishalvorna på plåten och pensla med olivolja, smaksätt med salt och peppar och sätt i ugnen för 30 minuter.
Ta plåter ur ugnen, pensla på lite till olja och sprö över en nypa salt ocg lägg tilbaka i ugnen för ca. 15 minuter eller tills potatisen mognat och fått en vacker gyllenbrun färg.

Bered bönstuvningen medan potatisen steks i ugnen.
Hetta upp en skvätt olivolja på en stekpanna.
Finhacka löken, krossa vitlöken och lägg dessa i pannan tillsammans med chilin, kuminen, koriandern och paprikapulvret och fräs i 2-3 minuter under omrörning.
Skär paprikan i bitar och lägg den samt spenaten i stekpannan. Låt fräsas ännu i vidare 2-3 minuter tills paprikan mjuknat.
Lägg till tomatkross och worcestershire såsen, blanda väl och låt sjuda i 15 minuter.
Skölj av bönorna och lägg i såsen. Ifall stuvningen känns torr kan du lägga till en skvätt vatten. Låt sjuda vidare i 15 minuter till, rör om då och då och lägg till vatten vid behov.
Smaksätt med salt och peppar.

Servera bönstuvningen med potatisarna och dekorera enligt eget behag med persilja eller koriander.