RANSKALAISEN ISOÄIDIN KEITTIÖSSÄ

On nälkä. Vatsassa ihan jo kurnii. Ärsyttää tällainen meininki. Belleville. Miksi kaikki galleriat täällä ovat lounasaikaan kiinni? Eikö täällä voi pitkästä aamusta nauttineena ensin tehdä galleriakierrosta ja vasta sitten suunnata lounaalle? En ole ikinä ymmärtänyt siestoja tai mitään niitä muistuttavia. Varsinkaan tätä ranskalaista versiota. Eihän täällä ole edes kuuma, niin kuin Roomassa! Belleville. Täällä on vain etnisiä ravintoloita. Juuri tänään en pidä etnisestä ruoasta. Miksei täältä saa mitään muuta, kuin muovilaminoidulta ruokalistalta tilattua phad thaita?

______________

Sami haluaa kiertää galleriat. “Mutta etkö sä jo tajua, ne on kiinni tähän aikaan! Sähän itse sanoit lukeneesi sen jostain! Nyt pitäis' syödä lounasta! Se on tää systeemi tässä kaupunginosassa. Sitten vasta kierretään gallerioita!” Sami ärtyy minuun, minä nälkään ja tähän meininkiin. Belleville. Hienot graffitit. Paska meininki.

Tuolla on ikkuna, johon ei ole teipattu jotain ylisaturoitua ruokakuvaa. Ikkunan toisella puolen istuu kaksi vanhaa miestä syömässä jotain hyvännäköistä perunakakkua, jonka kyljessä näyttäisi olevan vihersalaattia. Jotain ranskalaista. Käskytän toisella puolella katua suljetun gallerian ikkunasta sisään katselevaa puolisoani. “Tänne! Mennään tänne.” Sami ylittää kapean kadun ja huomaa bistron oven lasissa merkin. Paikka on Michelin oppaan suosittelema. Nyt Säkylän poikakin haluaa syömään. Minä haluan tarkistaa paikan hintatason netistä. Lunch 10-20€. Ok.

Tarjoilija ohjaa meidät kahden hengen pöytään baaritiskin kylkeen ja tuo meille servetit ja ottimet. Jäämme odottamaan menuta. Odotamme. Odotamme. Vilkuilen viereisiin pöytiin. “Hei katso, toi syö jotain tollasta jättikokoista makkaraa. Mitäköhän se on? Sä voisit tykätä siitä.” Sami taas huomaa toisessa pöydässä olevan kanankoiven. Minä käännään päätäni liian monta kertaa. Nainen huomaa minun tarkkailevan annostaan.

Pyydän tarjoilijalta ruokalistaaa, kun ei sitä näytä muuten tulevan. Hän osoittaa baaritiskin takana olevaa seinää. Lounasmenu, 3 ruokalajia, 19€. Kahdeksan alkupalavaihtoehtoa, kaksi pääruokavaihtoehtoa ja kaksi jälkiruokavaihtoehtoa. Tarjoilija poistuu. Hän ei hymyile. Ei edes hymähdä. Kerron Samille, että tällaista tässä kaupungissa oli, kun kävin täällä teininä äitini kanssa. Tutkimme menuta. Emme ymmärrä siitä puoliakaan. Paljon sanoja, joita muiden ravintoloiden listoilla ei näy. Tarjoilija ei osaa auttaa. Hän ei puhu englantia. Sami ehdottaa google translaten käyttöä. Minä en heti lähde mukaan. Sami ärtyy minuun, minä häneen. Syötämme ruoka-annosten sanoja googlen käännösohjelmaan. Se ei osaa kääntää niitä. “Miten niin ei osaa? Näin siinä lukee. Se on varmasti ranskaa ja oikein, kun sen on toi ranskalainen tarjoilija siihen seinälle kirjoittanut. Paska google!” Hengitämme kummatkin syvään. Nyt pitää vaan tilata jotain ja toivoa, että eteen ei tuoda hevosen päätä. Sami tilaa alkuun annoksen, jonka nimestä ymmärtää sanan tomate. Tarjoilija osoittaa vatsaansa ja sanoo jotain, jota emme ymmärrä. Minä tilaan alkuun annoksen, jonka nimestä ainoa tunnistamani sana on soupe.

Kun annokset tuodaan eteemme ymmärrämme, että minulle on tuotu fantastinen kalakeitto ja Samin tomate tarjoilijan vatsaa osoittavalla sepistyksellä tarkoitti vasikan mahalaukkua tomaattisalsalla. Ensin kauhistumme. Sitten ihastumme. Roomassa olemme usein miettineet haluavamme kokeilla aitoa roomalaista keittiötä, mutta vieroksumme sisäelimiä. Tässä sitä nyt ollaan. Ja siinä niitä nyt on. Kokemushakuinen matkailumme on jälleen tuonut meidät kokemuksen äärelle. Vasikan mahalaukku maistuu ja tuntuu tonnikalalle. Itseasiassa paremmalle. Yht'äkkiä kuulemme puheensorinaa keittiöstä, herkullisia tuoksuja kantautuu joka puolelta, pöydissä istuvat ihmiset nauravat ja kilistelevät lasejaan. Ruoka maistuu niin uskomattoman hyvälle ja juurevalle, että se saa meidät tuntemaan kuin olisimme ystävämme kotona, joka on valmistanut meille aterian rakkaudella. Minussa herää annoskateus. Kunnes taas muistan, että kyseessä on mahalaukku.

Pääruoaksi saan kanaa ja Sami lammasta. Taas ainoat sanat, jotka osasimme ruokalistalta ymmärrettyämme, että tällä bistrolla ei ole sellaista käsitettä kuin vegetarienne. Sekä kana että lammas tarjoillaan kermaperunoiden ja voissa paistettujen sienten ja kaalin kera. Eikä voissa olla säästelty. Kuin ranskalaisen isoäidin valmistamaa. Hämmenystä meissä herättää se, että jokaiseen pöytään viedään täysin erilaisia annoksia. Sellaisia, joita seinään kirjoitetussa menussa ei lue. Pääruokia menussa piti olla vain kaksi vaihtoehtoa. Pöydissä näen niitä ainakin viisi erilaista. Huoneen perälle, kiharahiuksiselle ranskattarelle viedään jälkiruoaksi kaksi mandariinia ja viereisessä pöydässä istuva mies syö kulhosta jotain valkoista, jonka päällä on jotain punaista. Kumpaakaan ei lue jälkiruokavaihtoehtona seinällä. Fromage ou tarte de pomme. Ei sanaakaan mandaarineistä tai pannacottasta. Me saamme jälkiruoaksi kummatkin menuseen kirjatun palan ranskalaista, kotikutoista ja niin taivaallisen hyvää omenapiirakkaa! Ei jäätelöä, ei mitään kosteuttajaa. Vain pala omenapiirakkaa. Tämä ei muuta tarvitse. Niin sydäntä lämmittävä ateria, että ei muuta voi kuin hymyillä. “Mä olen niin onnellinen!”

Le Baratin - Michelinin suosittelemaa kotiruokaa.
3 Rue Jouye-Rouve, 20e

Still life with an open drawer, 1867-1869, Paul Cezanne