KEVÄT PARIISISSA VOL.1 (ja ohje linssisalaattiin)

Nyt saatte muuttua vihreiksi kateudesta. Saatte huutaa ääneen "Voi teitä onnekkaita!" ja saatte alkaa haaveilemaan minun elämästäni. Olemme nimittäin puolisoni kanssa taiteilijaresidenssissä Pariisissa kahden kuukauden ajan. Kevät Pariisissa. Elämä on ihanaa.

Kuva: Woody Allenin fantastisesta elokuvasta Midnight in Paris.

Ensimmäinen ilta Pariisissa. Varautukaa kliseiden ilotulitukseen. 

Meillä on Pariisissa suosikki pizzapaikkamme. Se sijaitsee äveriäällä Saint Germainin alueella lähellä Saint Suplicen aikaa elänyttä, mutta sympaattista kirkkoa. Italialaista ravintolaa pyörittää isäni ikäinen herrasmies, jonka ranskan kieli taipuu, mutta jonka suusta kuulee useammin eteläisen italian leveää buonaseraa. Tämä herrasmies ei tee paikassa varsinaisesti töitä. Hän vain ilmestyy jossain vaiheessa iltaa, istuu pöytään, kävelee ympäriinsä, seisoo ravintolan ulkopuolella nojaten skootteriinsa ja päivystää. Toisinaan hänen isänsä, noin 90-vuotias hieman kutistuneempi versio pojastaan, saapuu paikalle päivystämään päivystääkö poika oikein. Oletamme näistä vanhemman herrasmiehen olevan paikan omistaja. Toki eilen hän ei ollut paikalla, liekö elossa enää. Omistajuus on saattanut siirtyä isäni ikäiselle pojalle.

Paikan nimi on Santa Lucia, mikäs muukaan. Täällä tarjoilijat eivät hienostele. Puheen sorinaa ei kuulu vain pöydistä asiakkaitten suista. Henkilökunta rupattelee tarjoilun lomassa ja tilauksia vastaan ottaessa pöytien yli toisilleen ja tiskin yli keittiöön, milloin ranskaksi, milloin italiaksi. Vakiasiakkaat tervehtivät kaikki miestä, jonka olemme päätelleet olevan jonkinlainen päätarjoilija, ehkä vuoropäällikkö. Nämä vakiasiakkaiden tervehdykset hoidetaan pääsääntöisesti italiaksi ja halauksin.

Ensimmäisenä iltanamme Pariisissa halusimme illallistaa ilman turhaa paikan etsintää, joten suuntasimme tuttuun ja turvalliseen Santa Luciaan. Täällä ovat seinillä olevien valokuvien perusteella pizzasta nauttineet myös muun muuassa Clint Eastwood sekä 90-luvun kuuma pari - Brad Pitt ja Gwyneth Paltrow. Kuvassa Gwynethillä on päällään silkkinen slip-on dress, mitäs muutakaan. 

Tilaamme alkuun bruschettat ja niiden perään pizzat ja talon punaviiniä karahvissa. Santa Lucian pizzat ovat napolilaisia, eli hieman paksupohjaisempia kuin roomalaiset serkkunsa. Pizzojen koko on muokattu parisienneille sopivaksi - ne ovat hieman pienempiä, joten kokonaisen pizzan syömisestä täyttyy mukavasti vatsa ja nälkä lähtee, mutta ähky pysyy poissa.

Jossain vaiheessa bruschettoja nauttiessamme isäni ikäinen paikkaa pyörittävä herrasmies saapuu paikalle. Hän kiertelee ravintolaa, tervehtii henkilökuntaa, käy kadulla nojailemassa skootteriinsa ja palaa takaisin sisälle istuakseen meitä viereiseen pöytään. Päätarjoilija/vuoropäälikkö tekee vanhalle herrasmiehelle tomaatti-mozzarellasalaatin ilman, että asiasta puhutaan sanallakaan. Nuori mies tulee ravintolan takatiloista ja puhuu äänekkäästi italiaa vanhemmalle herrasmiehelle. Sana Nonna (isoäiti) toistuu keskustelun aikana lähes joka lauseessa. Oletamme nuoren miehen olevan vanhemman herrasmiehen poika ja puhuvan tälle isoäidistään, oletettavasti sen kaikkein vanhimman herrasmiehen vaimosta. Nuori mies poistuu ravintolasta. Hetken kuluttua vanha herrasmies nousee pöydästä, vain jotta päätarjoilija voi sitoa hänen kaulan ympärilleen ruokalapun, jossa on suuri pizzan kuva ja teksti I love pizza. Tämä kaikki tehdään vaihtamatta sanaakaan. Hetki tämän jälkeen nuori mies palaa ravintolaan mukanaan kattila, jonka kantena toimii lautanen. Kattilan hän laskee isänsä pöydälle, nostaa lautasen isänsä eteen ja poistuu taas paikalta. Siinä sitten meidän nauttiessa pizzojamme vanhempi herrasmies - paikan omistaja - nauttii viereisessä pöydässä mammansa osso buccoa. Sitä on kattilallisen verran ja hän syö sen kaiken ruokalappu kaulassa.

Olemme nauttineet ruokamme ja viinimme, jälkiruoaksi tiramisua ja sitruunasorbettia ja maksaneet laskumme. Kävelemme Pariisin iltakatuja pitkin kohti asuntoamme. Ravintolan ja asuntomme välissä sijaitsee Notre Damen kirkko, kuljemme siitä ohi. Juuri kävellessämme kirkon edustalla olevalla aukiolla kohti kirkkoa suoraan sen ovien edessä kirkon kellot alkavat soida. Joku voisi yrittää väittää, että tämä on jonkinlainen merkki...

Jatkamme matkaa kirkon ohi pienemmille kaduille. Vastaan tulee skootterilla ajava mies, jolla on kyydissään naisystävänsä. Hän pysähtyy risteykseen liikennevaloihin ja siinä vihreitä odotellessa alkaa laulamaan oopperaa. Näin voi tehdä vain Pariisissa.

_________________________________

Toinen perjantai Pariisissa.

Asumme Seinen varrella. Joki virtaa heti pienen katumme päässä. Kurkottaessani ranskalaisen parvekkeemme yli katsoen oikealle näen Seinen. Eikä se ole ihan mikä tahansa joki. Se virtaa läpi kaupungin, joka kantaa taidehistorian merkittävimpiä aikakausia, kaupungin, joka on kautta aikojen toiminut niin kirjailijoiden, runoilijoiden, kuvataiteilijoiden ja muusikoiden episentrumina. Täällä minä nyt asun. Ja tuota jokea pitkin lähdimme eilen Samin kanssa juoksemaan iltalenkkiämme.

Juoksemme katumme päästä alas joenvartta pitkin kulkevalle alatasanteelle kohti 1re arrondisementia. Niinkin arkista asiaa tehdessä, kuin puuskuttaen juostessa, hiki otsalla, amerikkalaisiin urheiluvaatemerkkeihin sonnustautuneena tuntuu kieltämättä aika absurdilta katsella maisemia ja yht'äkkiä huomata Notre Damen kellontornit toisella puolella joen rantaa. Eikä se lopu siihen. Kellontornien jälkeen näkökenttään iskee Musée d'Orsay - impressionistien museo (ei muuten mikään ihan merkityksetön taiteen aikakausi!). Seuraavaksi horisonttiin ilmestyykin jo Eiffeltorni. Nousemme ylös alatasanteelta ylittääksemme sillan ja juostaksemme - tai no, minun tapauksessani kyse on kyllä ennemminkin verkkaisesta hölkkäilystä - joen toista puolta takaisin. Adrenaliini nousee tappiin viimeistään siinä hetkessä, kun siltaa ylittäessämme huomaamme juoseemme Louvren edessä olevalle Tuillerien puistolle asti. Siinä sitten leveä virne kasvoillamme, hikipisaroiden valuessa otsaa pitkin suunpieliin juoksemme Louvren seinää vierustavaa katua pitkin kohti kevätkotiamme. Hetken olen tukehtua omaan nauruuni ja hikeeni, kun ajattelen seinän toisella puolella minua hieman mystisemmin hymyilevää Mona Lisaa.

Kipaisemme vielä iltalenkin päätteeksi kotikulmamme leipomossa. Se on jo sulkemassa oviaan. Pardon Madame, vous avez ouvert? Ei hitto, nyt meni kyllä verbit sekaisin! Madame avaa juuri lukitsemansa oven ja ostamme seesaminsiemenillä kuorrutetun patongin. Kipuamme portaita ylös asuntoomme. Illalliseksi syömme pastaa ärtyisän tulisella tomaattikastikkeella, juomme lasilliset punaviiniä ja nautimme juuri ostamaamme vastaleivottua patonkia.

_________________________________

Ärtyisän pastan kylkeen söimme edellisiltana valmistamaani linssisalaattia. Tämä ohje on raikas ja keväinen ja mielestäni hieman ranskalainen, mutta se saattaa johtua siitä että nautin sitä Pariisipäissäni.

LINSSISALAATTI

Näitä tarvitset:

• pari, kolme kourallista hyvää salaattisekoitusta (ehkä vähän pinaattia, ehkä vähän vuonankaalia, vähän salaattisikuria...)

• purkillinen säilöttyjä linssejä

• puolikas fetajuusto

• 1 tomaatti

• pätkä kurkkua

• 1/4 sipulista

• 1 valkosipulin kynsi

• nippu korianteria

• kourallinen mintun lehtiä

• pari lohkoa sitruunaa

• loraus hyvää oliiviöljyä

• mustapippuria

Huuhtele linssit ja salaatti.

Kuutioi ja murenna fetaa. Pilko tomaatti ja kurkku pikkusormen pään kokoisiksi pieniksi paloiksi.

Silppua sipuli ja ja yrtit, murskaa valkosipuli.

Sekoita ainekset suuren kulhoon, purista päälle sitruunan lohkoista mehu ja lorauta joukkoon kevyesti oliiviöljyä.

Mausta mustapippurilla.

Voilà!