VUODEN MUTSI JA HELPPO ATERIA

On mennyt vuosi siitä, kun elämäni mullistui täysin. Enää en kokkaa iltaisin ja viikonloppuisin tuntikausia. Teen ruokia, jotka syntyvät vartissa. Jos teen laisinkaan. Wolt on osoittautunut oivaksi palveluksi lapsiperhearkeen. 

Ensin nopeat ruoat olivat vastaus iltaväsymykseen. Vauva nukkui. Oma vatsa kurni. Väsytti. Nyt nopeat ruoat ovat vastaus kiireeseen. Pieni vipeltäjä hyrrää kämpässä. Ruoanlaiton pitää tapahtua viidessä minuutissa, sillä joku, jossain, vaatii huomiota. On löytänyt kukkaruukun. Kiinnostuu kevytsorasta. Haluaa leikkiä keraamisella tuoksuastialla. Illalla pyritään yhteisiin perheillallisiin. Leikkipuistossa aika kuitenkin venähtää. On mukava jutella toisten aikuisten kanssa. Tulla kotiin kaupan kautta. Hetken nauttia siitä, että voi haaveissaan elää niin kuin ennen. Suunnitella aterioita vihannesosastolla. Jutella kalatiskillä fileerauksesta. Poimia koriin tuoreita yrttejä. Kotiin siirtyessä onkin yllättäen jo illallisen aika. Nopeasti munakasta. Tai pastaa. Tai eilisiä jämiä. Kaupassa suunniteltu uusi makuelämys jää jälleen kerran toteuttamatta.

Kirjoitin vauvakirjaan kohtaan Millainen vanhempi haluan olla? "Haluan olla äiti, joka ei kadota itseään. Sellainen, joka pitää huolta itsestään, jotta voi pitää huolta lapsestaan. Haluan olla vanhempi, joka kuuntelee ja antaa lapselleen tilaa ja uskallusta olla oma itsensä. Haluan tutustuttaa lapseni kulttuuriin ja kulttuureihin. Hyviin tapoihin. Eläimiin ja luontoon. Perinteisiin ja niihin asioihin, joista lapseni itse on kiinnostunut. Haluan olla sinulle vanhempi, jonka kanssa sinulla on aina turvallinen olo." Helppo luvata. Vaikeampi toteuttaa. Pala palalta palautan elämääni asioita, joita siinä oli ennen. Ja pala palalta tutustutan nämä asiat tyttärelleni. Yksi niistä on ruoanlaitto. Ruoanlaittoon käytetty ajatus ja aika. Raaka-aineiden arvostus ja niiden käyttö. Maut ja niihin tutustuminen.

Alussa yritin maistattaa tyttärelläni itseni tekemiä soseita. Hän ei huolinut niitä. Hän halusi Pilttiä. Semperiä. Hipiä. Ella'sta. Turhauduin. Tekemäni soseet ovat edelleen jääpalamuoteissa pakkasessa. Tyttö kasvoi eineksillä. Seurasi sormiruokailu. Sotku oli sietämätöntä. Eikä ruoka mennyt suuhun, vaan lattialle. "Nej! Inte kasta maten på golvet! Man ska äta maten." Johon tyttäreni vastasi katsomalla minua kirkkain silmin. Välinpitämättömin elkein otti ruoan käteensä, vei käden rauhallisesti olkansa yli ja pariisilaisen nonchalantisti ikäänkuin vain tiputti ruoan otteestaan. Raivostuttavaa! Ja samalla niin suloista, että olisin halunnut palkita hänet tuhansin suukoin. Äitiys on täynnä ristiriitaisia tunteita. Yritin palata soseisiin. Niitä ei enää huolinut. Nyt hän syö sormin. Harjoittelee lusikan käyttöä. Ja toisinaan, hyvin valikoituina hetkinä, tyttäreni antaa minun syöttää itseään lusikalla.

Luin jostain, kuulin jostain muualta, että pieni lapsi tarvitsee 10-20 maistelukertaa uudesta mausta, ennen kuin tottuu siihen. Yritän sinnitellä läpi tämän vaiheen elämässäni. Sormiruoista useat ovat jo alkaneet kulkea suuhun. Puhtaat raaka-aineet. Luumu. Banaani. Kurkku. Mustikat ja jogurtti maistuvat erityisesti. Lisäksi suosikkeja ovat munakas, jonka joukkoon voi periatteessa upottaa mitä vain, kunhan se on raasteen muodossa tai hyvin, hyvin pieneksi pilkottua. Myös puuro maistuu. Ja makaronilaatikko. Vielä on matkaa monimutkaisempien kokkailujen arvostamiseen. Siihen asti kuljemme niitä kohti pienin ja haparoivin askelin. Lohdutan itseäni ystäväni sanoilla "Syötän aika usein tytölleni nakkeja." Ystäväni on ruokakirjailija ja entinen ruokabloggaaja. Ja äiti-esikuvani.

Tämän postauksen ruoat eivät kuitenkaan ole sormiruokailuohjeita. Ne ovat kaltaisteni äitien arjen pelastus, kun kaipaa ihan vain itselleen lounasta tai illallista, joka syntyy vaivatta ja nopeasti. Eikä rahkeet riitä juuri siinä hetkessä yhteisen perheaterian läpirämpimiseen.

Aterioiden pääraaka-aineet osaan luetella. Lyhyesti muistan mainita missä järjestyksessä ruoan tein. Jos sillä on väliä. Toimikoot nämä vinkkeinä ja inspiraationa.

_________________________________

TUOREKURKKUSALAATTI

Toimii erityisen hyvin uunilohen kylkeen. Lohi valmistuu kuin itsestään uunissa ja salaatin kasaa viidessä minuutissa.

• 1 kuorittu ja pieniksi kuutioiksi leikattu kurkku

• Pussillinen sulatettuja herneitä (kesällä tuoreherneitä)

• Sekoita turkkilaiseen jogurttin reilusti hakattuja mintun lehtiä ja valkosipulia. Ripaus suolaa. Lisää jogurtti salaatin sekaan vasta sekunti ennen tarjoilua.

_________________________________

SAVULOHI-SMETANA PASTA

• spaghettia

• savulohta

• herneitä

• tilliä

• herneenversoja

Kaada keitetty spaghetti paistinpannulle savulohen, tillin ja herneiden kanssa. Sekoita miedolla lämmöllä. Ripaus suolaa. Annostele. Revi herneenversoja annosten päälle.

_________________________________

MUNAKKAITA

• Riko 3 kananmunaa kulhoon. Suolaa ja mustapippuria. Vatkaa hetki. Kaada vatkatut munat kuumalle, öljytylle tai voiselle pannulle. Munakkaan alkaessa hyytelöityä voit lisätä päälle suosikkiaineksiasi ja antaa munakkaan kypsyä rauhassa keskilämmöllä. 

Tässä muutamia ideoita täytteiksi.

Yksinkertaisesti yrttejä

• ruohosipulia ja persiljaa

Suolan himoon

• chorizo-makkaraa

• raejuustoa

• persiljaa

Tarjoile aina munakas vihersalaatin kanssa. Vaikka söisitkin ihan vain itseksesi. Minun vihersalattiin ei tule muuta, kuin erilaisia vihreitä salaatinlehtiä ja hyvä itse tehty vinegrette.

• oliiviöljy

• valkoviinietikka

• kokojyväsinappi

• hunaja

_________________________________

ARKISALAATTI

• säilöttyjä ja valuutettuja punaisia linssejä
• rucolaa
• revittyä lehtikaalia
• kuorittu ja viipaloitu päärynä
• pehmeää vuohenjuustoa
• löysäksi keitetty kananmuna

Ainekset kulhoon. Turhaan sekoittaisit. Puolita annoksen päälle löysäksi keitetty kananmuna ja katso keltuaisen valumista salaatin kastikkeeksi. Ripaus sormisuolaa päälle.

MINÄ JA YANYAN - KAKSI NUORTA NAISTA.

Kesken viisiviikkoisen reissuni Shanghaissa VPN-palvelimeni alkoi sotimaan sekä hotellini että toimistoni wifi-palvelimen kanssa. Kiinan palomuuri teki tehtävänsä ja pääsy länsimaalaisiin sosiaalisiin medioihin oli hetkittäistä. Blogger avautui vain ajoittain ja kerrallaan korkeintaan pariksi minuutiksi. Niinpä jaan kanssanne kokemuksiani näin jälkikäteen. Tässä kertomus syventymisestä kiinalaiseen yliopistokulttuuriin ja pari sanaa tuttuuden tuomasta turvan tunteesta.

On maanantai. Minut on kutsuttu mukaan harjoittelemaan muiden opettajien ja ensimmäisen vuosikurssin opiskelijoiden kanssa marssia seuraavan pävän yliopiston urheilutapahtuman avajaisia varten. Harjoituksissa nauru on herkässä. Yi, èr, yi, èr, yi, èr, yi. Marsimme laskun tahtiin neliön muotoisessa rivikuviossa. Muodostelmaluistelussa tätä kutsutaan blokiksi. Lapsuuteni ja nuoruuteni pitkäaikainen ja rakas harrastus osoittautuu hyödylliseksi myös Kiinassa 34-vuoden iässä.

Tiistaina kokoonnumme kampuksen pääporteilla, josta bussilauma kuljettaa joukkomme noin 45 minuutin matkan päässä olevalle suuremmalle kampukselle. Avajaiset alkavat. Seisomme blokissa odottamassa vuoroamme. Yliopiston jokaisella koululla on omat tunnusvärinsä, marssinsa ja huutonsa. Astumme kentälle. Urheilukentän katsomo on täynnä väkeä. Joukkomme edessä vastuuoppillaaksi valittu nuori poika kantaa Kiinan lippua ja huutaa S, johon me vastaamme Shanghai! Poika jatkaa C! Joukkomme ääni kovenee. Comes! Lippu liehuu kovassa tuulessa ja vastuuoppillaalla on haastetta pitää sitä pystyssä. Huomaan käveleväni eri jalka edellä kuin muut. F! First!

Kaikki ryhmät ovat marssineet vuorollaan kentälle, jonka nurmelle olemme muodostaneet monisatapäisen täysin suorista riveistä koostuvan suorakaiteen. Ympärilläni oleva ihmismassa kääntyy vasemmalle. Minä seuraan. Mahtipontinen musiikki alkaa soimaan ja sotilasuniformuihin sonnustautuneet nuoret miehet nostavat Kiinan lippua salkoon. Muut sepittävät jotain. Yritän pysyä mukana. Punalipulle on nyt vannottu vala. Siinä menivät kertaheitolla liberaaliarvomaailmani viemäristä alas. Sillälailla. Hyvä Sofia!

Avajaisten jälkeen meillä on puolitoista tuntia aikaa, ennenkuin bussi vie meidät takaisin kaupungin sisällä sijaitsevalle omalle kampuksellemme. Taidehistorian professori, 27-vuotias, Englannissa tohtoriksi väitellyt, Anhuin maakunnasta kotoisin oleva YanYan lyöttäytyy seuraani. Menemme yliopiston kirjaston kahvilaan. Tilaamme jääkahvit. Istumme ikkunan vieressä olevaan pöytään.

YanYanin aviomies asuu vielä Englannissa, jossa on Oxfordissa töissä. Miehen pesti päättyy vasta kahden vuoden päästä. Silloin hän muuttaa vaimonsa luo takaisin Kiinaan, josta itsekin on kotoisin. Kysyn miksi YanYan halusi palata jo nyt Kiinaan, vaikka puoliso jäi vielä Eurooppaan. I didn't like the weather. It's always raining. I like a blue sky with sunshine. Katson ikkunasta ulos pilvettömälle, mutta ilmansaasteista harmaalle taivaalle ja jään hiljaa, itsekseni miettimään vastauksen logiikkaa. Also, the healtcare system in UK is horrible! I felt like it is bad for my health to stay there. Jaa, oottapas nyt. Nyt tipuin kärryiltä. YanYan kertoo, että kun hänellä oli kuumetta asuessaan Briteissä lääkäri määräsi hänelle vain tulehduskipulääkkeitä ja kuumaa vettä. Kysyn, mitä hän olisi toivonut lääkärin tekevän. Verikokeita ja vahvempia lääkkeitä. Vaihdamme puheenaihetta. 

Nuori YanYan kysyy minulta kihlasormuksestani. Milloin menen naimisiin. Kerron, että emme vielä ole päättäneet tarkkaa aikaa, mutta tiedämme kyllä jo millaiset häät haluamme. YanYan katsoo minua kadehtien. Me and Fei were just actors at our own wedding. Hän kertoo häistään, jotka järjestettiin Anhuissa, YanYanin ja Fein kotikaupungissa. Vieraita oli toistasataa. Morsian ja sulhanen tunsivat heistä vain kourallisen. Juhlat olivat vanhempien järjestämät. Vieraina olivat vanhempien ystävät, kolleegat ja liiketuttavat. Juhlapari istui pöydän ääressä hiljaa ottamassa vastaan lahjoja tervehtien itselleen tuntemattomia ihmisiä. But I was wearing a beautiful white dress and I am married to the man I love. He is not romantic. He never buys me flowers, but I forgive him for that. He left China and moved to England for me.

Nyt YanYan asuu kampuksella opettajille varatuissa asunnoissa. Ne ovat pieniä ja nuhruisia jopa kiinalaisiin standardeihin. Vuokra on 150 RMB kuussa. Se vastaa noin kahtakymmentä euroa. YanYanilla on kiinalainen palkka, vaikka on suorittanut opintonsa Euroopassa. Euroopan standardien mukaista palkkaa maksetaan vain ulkomaalaisille opettajille. Kiinalainen yliopistoprofessorin palkka riittäisi kyllä pieneen ja vaatimattomaan asuntoon jossain päin kaupunkia, mutta silloin hän ei saisi säästettyä lentoja varten päästäkseen kerran vuodessa käymään rakkaansa luona Oxfordissa.

YanYan ei asu yksin asunnossaan. Hänen äitinsä on muuttanut kampukselle. He asuvat yhdessä pienessä yksiössä. Äiti pitää huolta tyttärestään, hoitaa asuntoa ja juoksevat asiat ja laittaa tälle joka päivä ruokaa. On tärkeää, että tytär saa keskittyä täysin työhönsä. Illallisen lisäksi äiti valmistaa joka päivä tyttärelle lounaan, jotta tämän ei tarvitsisi syödä kampuksen kantiinissa opiskelijoiden kanssa. Now that you are here for 5 weeks, don't you miss your mum? When she's in Europe and not here to take care of you? Kerron YanYanille, missä iässä me skandit yleensä muutamme pois vanhempiemme huostasta. Opiskeluaikoina viimeistään opimme pärjäämään omillamme. Vanhempamme saattavat auttaa meitä taloudellisesti, mutta itsenäistymme nopeasti. Emmekä palaa enää asumaan lapsuuden kotiimme. Toki ikävöin äitiäni. Yhtälailla, kuin ikävöin koko perhettäni, ystäviäni ja ennenkaikkea sydämeni mielitiettyä, sillä en ole nähnyt heitä kohta kolmeen kuukauteen. Mutta minä pärjään. Minulla ei ole hätää. You are very independent. Sitten me kummatkin hiljenemme. YanYan katsoo minua samanaikaisesti säälien ja ihaillen. En ole varma ymmärtääkö hän minua.

Bussimatkalla takaisin omalle kampuksellemme torkahdamme hetkeksi. Herättyämme kysyn vielä YanYanilta millaisissa ilmansaasteindekseissä hän laittaa maskin kasvoilleen. Olen nimittäin ymmärtänyt, että kun AQI ylittää 100 pitäisi viimeistään suojata hengitystiensä. I never wear a mask. Mutta etkö ole huolissasi terveydestäsi? I'm Shanghainese. This is the city we live in. We don't think about it. Katseeni paljastaa ihmetykseni. Metin, kuinka hän aiemmin kertoi syistään muuttaa pois Euroopasta. Itselleen ominaisella, hyvin rauhallisella ja huolehtivaisella äänensävyllä YanYan selittää minulle mitä tarkoittaa paikallinen suhtautuminen ilmasaasteisiin ja pienmetalihiukkasten terveydellisiin vaikutuksiin, joista emme vielä tiedä kovinkaan paljoa. You see, it's like a frog. You put it in a bowl and pour a little bit of boiling water on it, and it hurts for a short moment. But if you keep on doing it, it will get used to it. It will only harm it slowly, so it won't notice it. And then you pour more and more, until you have poured too much.

Loppupäivän kierrän kaupungilla musta maski kasvoillani. AQI-mittari näyttää 173. Helsingissä ruuhkaisella Mechelinkadulla vastaava luku on 22. Ihan vain vertailun vuoksi.

Käyn kaupoilla. Kiertelen katuja ja kujia. En saa mielestäni YanYanin syytä muuttaa Briteistä takaisin Kiinaan ja vieläpä juuri Shanghaihin – maailman suurimpaan kaupunkiin, jonka ilmasaaste on päivittäin haitaksi terveydelle, asumaan äitinsä kanssa ahtaasti asuntoon, jota hän itsekin kuvailee sanoin very shabby. Ehkä kyse onkin siitä, mihin olemme tottuneet. Kuten vertaus sammakkoon. Haemme turvaa siitä, mikä on meille tuttua. Eikä tutun ikävillä puolilla ole meille niin suurta merkitystä. Me olemme tottuneet niihin.

Päivän päätteeksi syön illallisen Element Freshissä – eurooppalaisia salaatteja, keittoja, vihersmootheja ja täysjyväpastaa tarjoavassa ketjussa, jossa mikään ei ole minulle vierasta tai uutta. Ruokailun jälkeen otan taksin hyvin länsimaalaiseen, korkeatasoiseen hotelliini, jonka viiden viikon oleskelun yliopisto kustantaa minulle. YanYan menee nukkumaan äitinsä viereen yksiössään kampuksella.

_________________________________

Kiinalainen keittiö on niin erinomaisen hyvä ja monipuolinen, että suosittelen lämpimästi nauttimaan paikallista ruokakulttuuria Shanghaissa matkustellessa. Omat suosikkiravintolani löydät tämän linkin takaa.

Toki pidemmällä reissulla (niin kuin minä täällä nyt 5 viikkoa) välillä tekee mieli tuoreita salaatteja ja länsimaalaisia makuja. Niinä hetkinä on helppo kääntyä Element Fresh ketjun puoleen, joka löytyy lähes jokaisesta kaupunginosasta. Toinen lähes jokaisesta ostoskeskuksesta löytyvä paikka on Pizza Marzano. Ei mitään elämäni parasta pizzaa, mutta älyttömän edullinen tryffelipizza hoitaa hyvin tehtävänsä tarpeen niin vaatiessa. Lisäksi Jing'an temppelin alueelta Shanghai Centre rakennuksesta  osoitteessa 1376 West Nanjing Road löytyy oiva burgeripaikka. Ravintolan nimi on Beef and Liberty. Siellä kuulee eurooppalaisia kieliä ja terassilta on näkymät kohti paria pilvenpiirtäjää. Ei hassumpi lohturuokamesta. 

SHANGHAI - JET LAGISTÄ JA PALUUSTA ELÄVIEN KIRJOIHIN

Tämä on ensimmäinen kerta elämässäni, kun olen kokenut kulttuurishokin. Ja se on aika hurjaa se, ottaen huomioon, että olen 34-vuotisen elämäni aikana matkannut neljällä mantereella, 24ssä maassa, 53lla paikkakunnalla. Ja tämä on jo kolmas kerta, kun matkustan Kiinassa. Miten tässä näin kävi? Kolmas kerta toden sanoo, niinhän se vanha sanonta menee, eikö? Johtuuko tämä siitä, että en nukkunut lennolla, kuin tunnin? Tai siitä, että tulin lähes suoraan Pariisista? Vai siitä, että matkustan ensimmäistä kertaa Kiinaan ihan yksin ja vieläpä pidemmäksi aikaa, kuin aiemmin? 

Vielä kerran - olin juuri kaksi kuukautta Pariisissa. Kaupungissa, jonka sielun maisema kohtaa omani. Minä ja Pariisi, me hengitämme samaan tahtiin. Ensimmäisinä päivinä Shanghai ei voisi kiinnostaa vähempää, sillä there's only so much one can take in.

Jet lag kestää 4 päivää. 

Ensimmäisenä päivänä itken ja nukun, käyn ostamassa hammastahnaa ja syön länsimaalaisessa ravintolassa, länsimaalaisen aterian, länsimaalaisten ympäröimänä. Kyllä, se on ihan harkittu veto. Näin teen Shanghaissa joka kerta tänne saapuessani. 

Toisena päivänä on koti-ikävä, jonka taltutan hotellin punttiksen juoksumatolla. Nautin kiinalaisen illallisen hotellin turvallisessa miljöössä. Minulle tuodaan China Daily pöytään, jotta olisi syödessä jotain lukemista. Ravintolassa on muitakin yksin matkustavia länkkäreitä. Se lohduttaa. 

Kolmantena päivänä käyn ostoksilla. Kokeilen turhaan apteekissa onneani. Kukaan ei puhu englantia. Kukaan ei ymmärrä sanaa pain killer. Pelaan biljardia hotellin aulabaarissa baarimikkoa vastaan. Hän pelaa 5-6 päivää viikossa ja silti minä voitan hänet. You're very good. Ihan kuin en huomaisi, että baarimikon pelitaktiikka on asettaa minulle hyvät mahdollisuudet. Hyvää asiakaspalvelua? Kyllä. Biljardipeli on mukavaa, kun kerrankin homma sujuu eikä tarvitse hävetä, kun ei osu mihinkään palloon tai lyö vahingossa kasipallon vähän liian aikaisin pussiin. Elän hotelliaristokraatin elämää.

Neljäs päivä. Työ alkaa. Päivä tuntuu pitkältä. Takana huonot yöunet. Päivän päätteeksi vaellan zombien lailla hotelille. Matkalla en näe muita länkkäreitä. Olo on orpo. Tältä siis tuntuu kuulua etniseen vähemmistöön? Ja minä sentään tiedän, että minulla on paluulento turvalliseen kotimaahaani neljän viikon päästä. Minun ei tarvitse asettua uuteen kultturiin. Minua ei leimata vaaralliseksi, vaikka Donald Trump ja Vladimir Putin edustavatkin samaa etnistä ryhmää, kuin minä.

Viides päivä. Istun Fuxing Roadilla terassilla juomassa lasin valkoviiniä. Toinen työpäivä on takana. Opiskelijani ovat haastavia, mutta eivät välttämättä toivottomia. No, se jäännee vielä nähtäväksi. Tässä terassilla istuessani huomaan kaupungin ja sen asukkaiden alkavan taas tuntua sympaattisilta. Tämä oli hyvä päivä.

______________

Toisen työpäivän päätteeksi näen yliopiston käytävällä pienen, siskontyttöni ikäisen lapsen harjoittelemassa kalligrafiaa. Hänen isänsä on yliopistolla töissä ja tytär on tullut sinne koulun jälkeen tekemään läksyjään. Kun esimieheni, Mr. Legend huomaa minun ihailevan tytön toimintaa hän ehdottaa voivansa pyytää sihteeriään järjestämään minulle yhden oppitunnin kiinalaisessa kalligrafiassa. JOOOO! minä huudan ja hypin tasajalkaa. Epäkorrektiuuteni ei haittaa. Mr. Legend hymyilee ja lupaa tehdä voitavansa, jotta homma järjestyisi. 

Pienen tytön kirjoittama merkki tarkoittaa uraa. Mr. Legend kertoo, että se on ensimmäinen sana lauseesta, jota lapsi harjoittelee. What will be the complete sentence? minä kysyn. Good business comes from hard work.

Metrossa matkalla Fuxing Roadille terassille juomaan lasillista valkoviiniiä: Vanha mies kiertää vaunua ja kerjää kuppiin rahaa. Annan hänelle pari kolikkoa. Jotenkin tuntuu, että jos täällä joutuu kerjäämään on elämä oikeasti tosi kurjaa. Kerjäävällä vanhuksella on yllään vanha uniformu. Mikäköhän hänen tarinansa on? Tunnen loppujen lopuksi Kiinan historiaa niin huonosti, että en oikein osaa päätellä mihin uniformu voisi liittyä. Ehkä hänellä oli joskus jokin asema tässä maassa, jossa kautta historian (jopa silloin, kun ovat yrittäneet jotain muuta) on ollut vahva hierarkia. Ja on edelleen. Ehkä hän teki virheen. Menetti asemansa. Jäi yhteiskunnan ulkopuolelle.

Pysäkkini lähestyy. Menen ovelle. Kävelen ovea päin! Kuinka sofiaanista! Olin poistumassa väärältä puolelta. Vieressäni seisova vanha, kiinalainen mies, jolla on kaulan ympärille sidottu kallis sillkihuivi ja yllään siisti puku purskahtaa kovaan nauruun. Where are you from? Suomesta. Aah, Scandinavia?  Kyllä. First time in Shanghai?  Oikeastaan olen täällä jo kolmatta kertaa. Mies hymähtää. Welcome! Hymyilemme toisillemme. Minulle tulee hyvä fiilis. Jään vaunusta pois ja hymy jää kasvoille.

...ainiin, sanon minä hänelle lopuksi vielä sie sie.

Juotuani lasin valkoviiniä Boxing Catin rauhallisella terassilla kävelen Middle Fuxing Roadia länteen päin. South Maoming Roadin kohdalta käännyn pohjoiseen. Pari korttelia. Ylitän Huaihai Roadin. Toiset pari korttelia vielä. Tässä se on. Kävelen rakennuksen sokkeloihin. En eksy, vaikka reitti on mutkikas, sillä muistan tämän kuin eilisen. Portaat ylös ja ovesta sisään. A table for one, please.

Tilaan Roguen American Amber Alen, grillattua vuohenjuustoa, tulisen minttusalaatin ja hiillostettua munakoisoa tomaattikastikkeessa. Kaikki lempiannokseni viime vuodelta. Olen ainoa asiakas. Ihmettelen. Viimeksi tämä vaikutti suositulta paikalta. Tulinko tosi myöhään? Kiinalaiset syövät usein jo seitsemältä. Kello on jo kahdeksan. Vai johtuuko tämä siitä, että on arki-ilta? Onko paikka muuttunut? Ehkä se ei enää ole suosittu, jos ne on ryssinyt jotain? Oli miten oli, ruokani tuodaan pöytään ja se on taivaallista. Juuri niin hyvää, kuin muistin.

Ravintolaan astuu kolmihenkinen paikallinen seurue. Nuoria aikuisia. Jee, voin kyyläillä mitä he tilaavat! Sehän täällä hauskinta onkin! Seurue tekee tilauksensa kielellä, josta en ymmärrä edes prepositioita. Jännitys tiivistyy. Tuleeko pöytään hyönteisiä?

Nelihenkinen länsimaalainen seurue tulee ravintolaan. En siis ollut myöhässä, eikä paikka ole menettänyt suosiotaan. Pian kaikki pöydät ovat täytetty. Länkkärit puhuvat germaania. Ei, kun englantia saksalaisella R:llä. Lienevätkö Irlannista?

Kiinalaiselle seurueelle tuodaan riisiä. Boring. Toinen tarjoilija tuo heti perään toisen kulhon. Hyönteisiä! Ja perään vielä lisää, jotain toista hyönteissorttia. Niitä nyt napsivat suihinsa. Kohta tuodaan jo lisää kulhoja erilaisia hiillostettuja vihanneksia, grillattuja juustoja ja lihoja, yrttisalaatteja, sooseja ja patoja. Paikalliseen tapaan tilasivat ihan sikana safkaa!

Länkkärit tekevät tilausta. Jotain "mummon juttua" tilaavat. Not too spicy lisäävät tilauksensa perään. Nössöt! 

Minä nautin tulista minttusalaattiani. Juuston olen jo vetänyt nassuun. Jälkkäriksi tilaan martinin ja keittiöstä tuodaan minulle kokin tervehdyksenä astiallinen uppopaistettuja taikinaklönttejä. Wow! Miten he tiesivätkin, että olen sipsi- ja ranuhiiri!

Southern Barbarian

2. kerros, Gourmet Zone

56 South Maoming Rd

French Concession, lähellä South Shaanxi Rd metroasemaa

Lisää tästä ravintolasta löydät vuoden takaisesta postauksesta.

LE DAUHPIN

Paikallinen ystävämme, virolainen malli, joka asuu Pariisissa Canal Saint Martinin alueella miehensä, sveitsiläisen filmiohjaajan kanssa, on palannut työmatkaltaan Lontoosta ja ehdottaa myöhäistä illallista lempiravintolassaan. Tapaamme Le Dauphinissa Avenue Parmentiellä vähän jälkeen kello kymmenen illalla.

Heti alkuun käy selväksi, että Julien tuntee tämän paikan henkilökunnan jotenkin lähemmin. Hän kertoo paikan olevan heidän kantapaikkansa. Meidät ohjataan korkeaan puiseen pöytään, jota ympäröi neljä baarijakkaraa. Lattia on valkoista marmoria. Seinätkin ovat marmoria. Ravintolan keskellä on kaukalon muotoinen, marmoripäällystetty baaritiski, jonka äärellä istuvat vieraat sekä syövät että juovat, yksin tai ystävien seurassa. Huoneen takaseinä on päällystetty lattiasta kattoon peilillä. Korkea peili luo tilan tuntua muutoin aika pieneen ravintolaan ja synnyttää illuusion, kuin marmoriakin olisi vielä enemmän. Tila ei ole pompöösi. Se on moderni, jokseenkin jopa yksinkertainen. Silti arvokas ja täynnä. Tarjoilija juttelee Julienin kanssa ranskaksi. Onko jotain jota emme syö? Pari nyökkäystä, pari hymyä puolin ja toisin. Tarjoilija poistuu.

Pullo viiniä. Vin nature. Ei vain luomua, vaan muutoinkin täysin puhdasta viiniä. Ingredients: 100% grapes. Suodattamatonta. Viini on sameaa ja siinä on hieman sakkaa. Maku hivelee nystyröitä. Se on pehmeän hapan. Vaativa, mutta ei vaikea.

Kampasimpukat tuodaan pöytään. Ne lepäävät kuohkean, valkean vaahdon seassa. Kampasimpukassa on kevyt purutuntuma ja silti se sulaa suuhun. Raikas vaahto tuntuu kevyeltä kuplalta, joka leviää pehmesti suuhun ja valuu sulavasti kurkkusta alas. Kuin aallonharjan vaahtopää ilman meren suolaista ja leväistä makua. Huokailen onnesta. Kuinka valkoinen ruoka voi olla näin maukasta?

Tapioca. Kuution rapea pinta, jonka sisältä paljastuu kermainen riisi ja venyvä juusto. Tapiocassa on reilusti suolaa, jota kermaisuus tasapainottaa täydellisesti. Kaikkea tuodaan neljä kappaletta. Ne otetaan omalla haarukalla tarjoiluastiasta. Suoraan suuhun tai omalle pienelle, leipälautasen kokoiselle astialle. Jokainen annos on suupalan kokoinen. Ranskalaisia tapaksia. Silti halkaisen tapiocan ja syön sen kahdessa osassa. Julienkin teki niin. Ehkä se on pariisilainen tapa. Pienet suupalat.

Pöytään tuodaan kulho kuorineen ja päineen friteerattuja katkarapuja. Niitä napsitaan käsin. Marmorin ja peilien täyttämässä ympäristössä sormien likaaminen rasvalla ja suolalla on nautinnollista, dekadentin hedonistista. Katkaravut naksuvat suussa. Rasva, suola ja meri valtaavat aistini. Lautaselle valuneet nesteet kaavitaan patonkipalalla suuhun. Lisää viiniä. Puheensorinaa joka puolella. Taustalla soi Cure. Jossain iskeytyy lasi lattiaan ja särkyy tuhansiksi sirpaleiksi. Me napsimme katkarapuja.

Tyhjentyneet tarjoiluastiat viedään pois ja tilalle tuodaan endiivisalaattia saksanpähkinöillä. Keskelle pöytää asetetaan valtava vati. Vadilla on viipaloitua lihaa ihroineen. 500 grammaa. Medium raw:ksi jätettynä. Ei muuta. Lihaa ja läskiä vadilla. Syntisen hyvää. Yritän syödä lihassa kiinni olevaa läskipalaa. En onnistu sen pureskelussa. Pidättäydyn lihassa ja leikkaan sitkeät ihrapalat pois. Kersti jauhaa ihrakimpaletta ammattilaisen varmuudella ja kertoo, kuinka hän on aina rakastanut läskiä. Kuinka se oli hänelle jo lapsena suurta ja harvinaista herkkua. Kuinka hän ilahtui, kun sitä lisättiin kaali- ja porkkanapataan. Mietin, miten erilaisissa todellisuuksissa me kaksi 80-luvun lasta olemme eläneet. Toinen rautaverhon takana, toinen suomalaisessa kasarijuppiperheessä. Nautin mehukkaasta ja mureasta lihasta ja annan 180 senttisen, langanlaihan ammattimallin jauhaa läskiä.

Mitä olisi Pariisi ilman jälkiruokia? Jaamme nelistään kaksi. Toinen on sitruuna-marenki tarte. Voisin syödä neljä sellaista ihan yksinkin. Ei mitään ongelmaa. Toisesta jälkiruoasta muistan vain, että siinä oli mansikoita. Se jää mielessäni sitruunatortulle toissijaiseen asemaan. Voi myös olla, että tässä kohtaa muisti pätkii muustakin syystä. Pöydässä on kolmas pullo viiniä. Paikan viinilista koostuu yksinomaan vin nature:ista. Tämä on vin orange. Se on aivan eri asia, kuin rosé. Värikin sen jo kertoo. Tämä ei punerra. Se ei ole roosa. Sävy on selkeän oranssi, vaalean persikan värinen. Maku on voimakas ja hapan. Mieleen tulee Lambic-oluet, vaikka ero on silti selkeä. Toinen on olut, toinen viini. Päättele siitä.

______________

Viemme suomalaiset ystävämme, jotka ovat Helsingistä käymässä, pääsiäisillalliselle Le Dauphinin. Arkitehtiystävämme huomauttaa, että vaikka marmori on kaunista, se on akustisesti vaikea pintamateriaali. Tarjoilija on sekoittanut pöytävarauksemme. Hän pahoittelee syvästi, tarjoaa meille lasilliset viiniä ja lupaa korjata tilanteen pikimmiten. Emme joudu odottamaan viittätoista minuuttia pidempään. Hän pitää lupauksensa. Petri väittää tunnistavansa tarjoilijan. “Se taitaa olla tän paikan keittiömestari ja omistaja.” Noora toteaa “No, ei se kyllä ole kuin ihan kuule tarjoilija vaan.” Minä vielä päsmäröin päälle “Joo, se keittiömestari taitaa olla se tyyppi, joka palveli meitä viimeks. Se Julienin frendi.”

Istumme pöytään. Yritämme tehdä tilausta yhtä sulavasti, kuin Julien. Ei onnistu. Ei ole mitään sellaista käytäntöä “me ei syödä tätä, mutta kaikkea muuta kyllä, tehkää meille joku setti, yllättäkää.” Se ei ole meidän etuoikeutemme. Me emme vielä ole kanta-asiakkaita.

Kysymme vin orange:sta. Sommelier tuodaan luoksemme. We wish for a funky wine, orange, a bit sour. Sommelier katsoo silmiin läpi koko keskustelun ja kuuntelee toiveemme. Biensur. I have a perfect one for you. Kyllä. Viini on täydellinen. Hieman tummempi sekä sävyltään että maultaan, kuin edellisellä kerralla. Hapan ja syvä.

Tilaamme alkuun viisi pientä tapasta ja pääannokseksi 500 grammaa lihaa. Me kasarijuppiskidit jätämme kaikki ihrat syömättä. Vati näyttää aterian jälkeen kovin erilaiselta, kuin edellisellä kerralla. Lopuksi on aivan pakko saada taas sitruuna-marenki tarte. Lisäksi tilaamme maitojäätelöä. Se tarjoillaan oliivioljyllä ja timjamilla. Yllättävää ja ilahduttavaa.

Yöllä Petri laittaa messengeriin viestin. “Oho. Iñaki Aizpitarte it was.”

Le Dauphin

131 Avenue Parmentier, 11e

www.restaurantledauphin.net

lefooding.com

TURMIOLLINEN PARIISINI

Versailles, leivoksia ja dekadenssia. Tunnen oloni kotoisaksi. Eniten kodikseni koen Grand Trianonin, mutta yhtälailla palatsi ja sen puisto tuntuu omalta. Siinä ylätasanteella palatsin edessä, josta avautuu eteeni portaat ja portaikon alla ja ympärillä koko puisto, siinä varsinkin tunnen oloni kotoisaksi. Näitä portaita voisin kulkea alas piknikille ihan vaikka joka viikko. 

26.783 askelta täytyy kulkea kokeakseen Versaillen palatsin, sen puiston ja puiston takana olevan Grand Trianon ja Petit Trianonin, jonne Marie Antoinette pakeni palatsin elämää. Ei haittaa ollenkaan. Kävelen nuo askeleet mielelläni joku päivä vielä uudestaan.

Kuljemme palatsin asuinhuoneistojen läpi tutkaillen niissä olevia tapetteja, seinätekstiilejä, marmoripylväitä ja kristallikruunuja. Jokaisessa huoneessa on jotain, joka kiehtoo. Lähes jokaisessa huoneessa on jotain, josta koen "kyllä mullakin voisi olla tuollainen" tai "mä voisin ihan hyvin elää noin". Huone huoneen perään ihastellemme palatsin kauneutta ja sen historiaa. Hymyilemme palatsin tarinoille, joita lempeä brittimiehen ääni mukavalla aksentillaan kertoo meille pienestä mustasta audioguide:sta.  Tässä ottivat vastaan vieraansa toisinaan vuoteessa maaten. Tähän halusivat maalauksiin roomalaisia jumalia kertomaan Ranskan valloituksista. Tässä tapasivat pelata biljardia ja korttipelejä ystäviensä seurassa. 

Kulmahuoneen jälkeen eteemme avautuu peilisali. Uusinta teknogoliaa lattiasta kattoon, kulmasta kulmaan kertomaan vauraudesta ja Ranskan ylivoimaisuudesta. Oikein kaunis sali. Ihan hyvin voisin rientää tämän läpi illalliselle joka ilta. Samalla voisin tarkistaa huulipunani seinäpeilistä. Varsin kätevää.

Alakerrassa viihdyn prinsessa Victoiren ja Adeleinen asunnoissa. Voisin asettua kodikseni. En antaisi vartijoidenkaan suostutella minua pois. Tämä voisi hyvin olla minun kotini. Surullista tosin on, että kumpikaan prinsessa ei ikinä löytänyt mielitiettyään, sillä Euroopasta ei löytynyt heille korkean arvon omaavia aatelisia katolilaisia. Ja näin he jäivätkin isänsä hoiviin loppuiäkseen. Eli ei ehkä ihan mun juttu sittenkään. Haluanhan olla itsenäinen nykynainen.

Palatsin ulkopuolella puiston ylätasanteelta kahvilakärry Angelinasta saa ostaa hintavia, mutta herkullisia patonkeja, salaatteja, mehuja ja macaron leivoksia. Ostamme niitä kaikkia. Jatkamme matkaa ja kannamme piknik-kassimme mukanamme kulkiessamme läpi puiston labyrinttien. Pusikoista kuuluvat Mozartin sävellykset ja puiden lomassa patsailevat patsaat tuovat puistoon jotain epätodellista ja huvittavaa. Suihkulähteiden kuivuus harmittaa. Päätänkin heti ensitöikseni muuttoni yhteydessä vaatia talonmieheltä suihkulähteiden aktivoimista.

Piknikin nautimme lammen luona, jossa voi seurata tunareiden suoturetkiä. Sinänsä ihan mielenkiintoista, kuinka meille niin tuttu toiminta voi olla joillekin niin mahdottoman hankalaa. Eräs nainen soutaa yksi airo kerrallaan, toisessa veneessä mennään ympyrää ja kolmannessa veneessä mies  ei saa venettä menemään eteenpäin, ei taaksepäin, ei ympäri, ei mihinkään. Toivottomia tapauksia.

Puistosta voi jatkaa matkaa Grand Trianonille - tulevaan kotiini. Rakennus koostuu kahdesta talosta, joita yhdistää välissä oleva katettu, marmoripylväin koristeltu käytäväterassi. Siinä tulen viettämään loppuelämäni kesät valkokankaisella aurinkotuolilla makoillen, aniliinin sävyisessä uimapuvussa kirja toisessa kädessä,  toisessa kylmä daquiri. Tervetuloa kylään! 

_________________________________

Takaisin Pariisin Maraissa käyn neljännellä balettitunnillani. Salin lattia on puuta. Se natisee jalkojeni alla. Lattiasta tulee arvokas olo. Piruetit sujuvat sillä paremmin, kuin Helsingissä. Ikkunat ovat korkeat ja niissä on ranskalaiset parvekkeet. Ne avataan vasta, kun opettaja antaa siihen luvan. Ei vielä.

Minä hikoilen kuin sika. Naamani on punainen. Hiukseni liiskaantuneet hiestä ohimoille. Yritän kuivata niskaani, päätäni, selkääni, kasvojani jo läpimärällä pyyhkeellä. Ei auta. Pyyhkeestä on mennyt imuteho. Ranskattaret hikoilevat helmiäisen sävyisiä pikkupisaroita selkärangan kohdalta. Kolme hikipisaraa per tanssija. Heillä ei punota kasvot. Heidän nutturansa ovat kuohkeita ja kuivia. Ikkunoita ei avata vielä.

Pliéiden, tanduiden, jetéiden ja grand batmanien jälkeen venyttelemme tangoilla. Opettaja kävelee ohitseni. Hän on äitini ikäinen, arvokkaasti ikääntynyt, vanhan koulukunnan balleriina. Oman arvonsa tunteva, tiukka, mutta huumorintajuinen. Hän vitsailee paljon. Itsensä ja muiden kustannuksella. Ranskaksi pääasiassa. Englanniksi hän lähinä vain kehuu tai korjaa. Hän pysähtyy tarkastelemaan arabesqueani, nostaa selkääni, avaa harteitani, suoristaa polveni. Näen peilistä, että asentoni on parempi, kuin ikinä uskalsin toivoa. Ilman varoituksen sanaa opettaja työntää selkäni alas, käteni ja nenäni lattiaan. Arabesquessa oleva jalkani on edelleen tangolla. Jään tähän venyttelemään. Kun uskon hetken olevan sopiva nostan selkäni. Se menee kramppiin. Käperryn kuin pieni lapsi lattiaalle. Hieron ristiselkääni. Kukaan ei sano mitään. Opettaja jatkaa opettamista. Pariisittaret katsovat minua vuorotellen säälien samalla, kun ikääntynyt opettaja näyttää heille täydellistä spagaattiaan. Kaikki taputtavat. Minä hieron edelleen selkääni.

Kotimatkalla piipahdan asuntomme lähellä olevaan leipomoon. Se on erikoistunut merveilleux-leivonnaisiin. Niissä on marenkia ja kermavaahtoa. Paljon kumpaakin. Ostan niitä neljä. Suklaa, kahvi, valkosuklaa ja kirsikka. Kotona turmioin tanssilla ahkeroidun aamupäiväni ja mässään leivonnaiset suuhuni niin, että kermavaahdot jäävät suupieliin. Loppupäivän vietän kaupungilla törsäämällä rahani riikinkukkoiluun.


Bisous!

Aux Marveilleux de Fred
24 rue du Pont Louis-Philippe, 4e
www.auxmerveilleuxdefred.com



P.S. Asuntomme lähellä on myös toinen hyvä leipomo, josta haemme patonkimme lisäksi toisinaan myös kahvileipiä, kakkupaloja ja leivoksia. Boulangerie Au Petit Versailles du Marais osoitteessa 1 rue Tiron (lähellä Saint Paulin metroasemaa) on palkittu patongistaan. Patongin lisäksi voin kehua erityisesti myös tämän paikan patisserien Flan-kakkua ja tarte framboisea. 

Edit. Lämpimin leivossuositus menee Au Petit Versailles du Marais:n Baba aux Rhumille (alla oleva kuva). Leivos on ikään kuin Runebergintortun ja täytekakun fuusio. Taikina on ihanan kosteaa rommista ja jostain muusta määrittelemättömästä nesteestä. Keskellä pientä leivosta on peukalonpään kokoinen kuoppa, jossa kuohkeaa kermavaahtoa. Tämän kaiken päällä koreilee hyytelöidyt marjat - mansikoita, karhunvatikoita, punaisia viinimarjoja. Leivokseen on tökätty pieni pipetti. Luulemme sitä koristeeksi. Nostamme sen irti. Siinä on rommia ja se on tarkoitettu käytettäväksi. Rommipisaroita marjojen päälle oman maun mukaan. C'est sublime!

TORSTAI MONTMARTRELLA (ja vinkki ranskalais-japanilaisiin bentoihin Marais:ssa)

Parhaita asioita Pariisissa on strollailla kaupunginosissa ilman päämäärää, eksyillä ja löytää. Joissain kaupunginosissa se sujuu kuin luonnostaan. Montmartre on niistä yksi. Kukkula on niin täynnä elämää, historiaa ja kulttuuria, että sinne voisi vaikka jäädä elämään elämäänsä, ikinä sieltä poistumatta. Vähän niinkuin eräs taiteilija aikoinaan teki.

Minulla on tapaaminen alani agentuurin kanssa klo 11.30 ja otan metron Champ Élysées Clemenceaulle, jossa vaihdan turkoosiin linjaan kohti Place de Clichyä. Olen varannut matkaan reilusti aikaa ja istun agentuurin ulkopuolella kadun reunalla odottamassa minuuttien kulumista. Lisään huulipunaa. Punaista. Sillä niin tehdään Pariisissa. Nyt on aika. Astun ovesta sisään rappukäytävään, kipuan portaat toiseen kerrokseen ja koputan oveen. Bonjour! I'm Sofia and here to meet with Christine and Andreas. I have an appointment with them at 11.30. Aikaa on muutettu. Agentti on siirtänyt tapaamisemme kello kolmeen ja pariisittaren kaikki eleet omaava sihteeri on unohtanut ilmoittaa minulle asiasta. No problem! Don't worry, I'll come back at 3 pm then.

Kävelen ulos ja soitan Samille. "No arvaa vaan! Niin ranskalaista!" Sami hyppää metroon ja tapaamme kahvilassa lähellä agentuuria. Juomme auringossa cocacolat sitruunalla. Sitten dallailemme Montmartren katuja ja puhumme Toulouse-Lautrecista. Hän asui täällä. Hän ei ikinä poistunut Montmartrelta. Hän maalasi prostituoituja heitä alentamatta. Hän näki heidät ihmisinä, henkilöinä. Hän periytyi yhdestä Ranskan vanhimmasta aatelissuvusta ja valitsi asua porttolassa Montmartrella. Inspiroidumme hänen tavastaan kuvata naisia ja heidän poseerauksiaan, vaatteita ja niiden kankaita. Päätän, että yhtenä päivänä täällä ollessamme aion istua alas ja piirtää naisia ja vaatteita Toulouse-Lautrecin tyyliin. 

Syömme lounasta pienessä kahvilassa, jossa nuoret paikalliset viettävät iltapäiväänsä. Juomme kahvia ruoan kanssa. Kuka on muka sanonut, että niin ei voisi tehdä? Kahvi täällä on erityisen hyvää, samettista ja voimakasta ja barista muistuttaa siitä hautomon omistajasta HBO:n sarjassa Silicon Valley. Tiedättekö, se vähän rasittava tyyppi. Barista ei kuitenkaan ole rasittava, yhdenkaltaisuus on lähinnä vain huvittavaa. Jatkamme kaduilla eksyilemistä. Kaartelemme katuja ylös ja alas, pistäydymme parissa levykaupassa, juoksemme sisään jonkun bistron vessaan, kun nyt vaan on pakko päästä. Strollaamme Montmartren kukkulaa, martyyrien katua, pistämme merkille kivan näköisiä bitsroja, joiden terasseilla ihmiset juovat viiniä ja nauttivat asiette de charcuterietä, käännymme jostain kulmasta oikealle, toisesta vasemmalle, kaarramme sinne ja tänne ja huomaamme kauniin sisäpihan. Musée de la Vie Romantique. Tänne haluamme tulla tapaamiseni jälkeen!

Kello lähenee kolmea. Astun taas rappukäytävään. Tällä kertaa minut ohjataan odotushuoneeseen, jossa on pyöreä pöytä ja paljon muotilehtiä. Päätän olla istumatta odottaessani, jotta en antaisi laiskaa vaikutelmaa. Nostan yhden muotilehdistä ja selaan sitä kannesta kanteen kerta toisensa jälkeen. Käteni hikoilevat ja yritän keskittyä hengittämään syvään. Sisään 4. Pidä 7. Ulos 8. Niin on opetettu joogassa. Se rauhoittaa minua.

Andreas astuu sisään, kättelemme ja hän pyytää minua seuraamaan hänen työhuoneeseensa. Huone on suuri ja siinä on erillinen tila sohvapöydälle ja mukaville tuoleille tällaisia tapaamisia varten. Christine istuu sohvalla. Minä istun sohvan vieressä olevaan lepolasseen. Tell us about your life. Ja niinhän minä teen. 

Lopuksi Andreas vihjaa minulle illalla olevasta näyttelyn avajaisista pohjoisessa Marais:ssa.  Mannerheim Galleryn omistaa Marsalkka Mannerheimin sukulainen ja avajaiset ovat taiteilijan, jonka työ on Andreaksen työhuoneen seinällä.

Sami on mennyt romanttisen elämän museon puutarhakahvilaan. Hän istuu kukille tuoksuvalla sisäpihalla, nauttii kylmästä juomastaan ja piirtää luonnoskirjaansa. Pysähdyn hetkeksi ennen kuin menen hänen luo. Hengitän sisään. Kukkien tuoksu. Aurinko kasvoillani. Sisäpihakahvila Pariisissa.

Illalla piipahdamme avajaisissa, juomme lasit shampanjaa ja juttelemme taiteilijan kanssa hänen töistään. Poistumme avajaisista ja menemme kahden syömään lähellä sijaitsevaan ravintolaan. Japanilaista ruokaa ranskalaisin vaikuttein. Paikan nimi on Nanashi. Se vaikuttaa suositulta nuorten aikuisten keskuudessa. Syömme soba nuudeleita ja riisiä tofulla, kanalla ja pikkeilöydyllä kaalilla. Jälkiruoaksi jaamme palan juustokakkua. Tarjoilijamme muistuttaa hyvää ystäväämme - leppoisaa savolaista. Paikka tunnetaan pariisilaishenkisistä bentoistaan. Annokset on luotu tasapainoisiksi yhdistelmiksi luomuvihanneksia ja kaikenlaisia terveysvaikutuksia omaavia ainesosia. Keittiömestari, Kaori Endo, yhdistelee ranskalaista torivalikoimaa japanilaisiin elementteihin luoden värikkäitä  ja runsaita annoksia. Lopputulos näyttää ja maistuu erittäin maukkaalle ja raikkaalle ollen samalla terveellistä.

Leveät hymyt kasvoillamme kävelemme joelle päin kohti asuntoamme. Pistäydymme vielä yksissä avajaisissa, jotka huomaamme matkan varrella.

Nanashi

57 rue Charlot, 3e

http://www.nanashi.fr/#!/

_________________________________

Postauksessa agenttien nimet on muutettu.